— Kuinka paljon sinä rakastatkaan, Vanja, sanoi hän vastaukseksi, luoden minuun lempeän katseen. — No, mitenkä sinä, mitä sinä nyt teet? Mitenkä on asiasi?
— Ne ovat entisellään, yhä kirjoitan romaaneja; vaikealta vain tuntuu, ei tahdo sujua. Innostus on loppunut. Voisihan sitä kyllä kirjoittaa, ehkä tulisi huvittavakin, mutta on sääli pilata hyvää aihetta. Se on nykyaikainen. Määräajaksi välttämättömästi täytyisi saada aikakauskirjaan. Olenpa ajatellut heittää sikseen romaanin kirjoittamisen, keksiä jonkun kertomuksen, tuommoista jotain helppoa ja suuremmoista, mutta ei vain synkkää… Semmoista ei suinkaan… Kaikkien täytyy iloita ja riemuita!
— Sinäpäs vasta työmuurahainen! Entäs Smith?
— Hänhän kuoli.
— Eikö hän kummitellut sinulle? Minä kysyn tosissani, Vanja; olethan sairas, hermosi ovat pilalla, aina vain mietiskelyä. Kun sinä kerroit minulle tuon asunnon hyyräämisestäsi, minä sinussa semmoista silloin huomasin. Onko asuntosi kostea, eikö ole hyvä?
— Kostea se on. Sattuipa minulle tänä iltana eräs seikka… Mutta — kerronpahan siitä sitten.
Hän ei kuullut enää puhettani, mutta istui syvissä ajatuksissa.
— En käsitä, kuinka minä voin silloin lähteä pois heidän luotaan; olin silloin kuumesairas, lausui hän, luoden minuun katseen, jolle en odottanut vastausta.
Jos nyt olisin puhunut hänelle, ei hän olisi puhettani kuullutkaan.
— Vanja, sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä, — minä pyysin sinua tänne asiassa.