— Vanja, kun minä olen kuollut, ota Natasha silloin vaimoksesi, — sanoi hän minulle.
Tämä ajatus oli nähtävästi jo kauan aikaa ollut hänellä mielessä. Ääneti hymyilin hänelle. Huomattuaan minun hymyilevän hymyili hänkin, veitikkamaisesti uhkasi minua laihalla sormellaan ja alkoi samassa minua suudella.
Kolme päivää ennen kuolemaansa, kauniina kesäiltana, hän pyysi nostamaan ylös ikkunaverhon ja aukaisemaan ikkunan. Se oli puistoon; Nelly katsoi pitkään tuuheaa, viheriöivää puistoa, laskeutuvaa aurinkoa ja äkkiä pyysi, että saisin jäädä hänen kanssaan kahden.
— Vanja, — sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä, sillä hän oli hyvin heikko, — minä kohta kuolen, hyvin kohta. Ja minä tahdon sinulle sanoa, että sinä minua muistaisit. Minä jätän sinulle muistoksi tämän (hän osotti kaulassaan ristin vieressä riippuvaa suurta pyhäin säiliötä). Tämän antoi äiti minulle kuollessaan. No niin, kun olen kuollut, sinä ota tämä säiliö itsellesi ja lue, mitä siinä on kirjoitettu. Tänään minä sanon toisille kaikille, että he antaisivat sinulle tämän säiliön. Kun olet lukenut, mitä siinä on kirjoitettu, niin mene hänen luoksensa ja sano, että minä kuolin, mutta hänelle en anteeksi antanut. Sano hänelle myöskin, että minä äskettäin lu'in Evankeliumia. Siinä sanotaan: antakaa anteeksi kaikille vihamiehillenne. Niin, sen minä lu'in, mutta kumminkaan hänelle en anteeksi antanut, sillä kun äitini vielä ennen kuolemaansa voi puhua, niin viimeiset sanansa olivat: minä kiroan hänet, siis minäkin kiroan hänet, en itseni puolesta, mutta äitini… Kerro hänelle, miten äitini kuoli, miten minä jäin yksin Bubnovan luo; kerro, millaisena sinä näit minut Bubnovalla, — kaikki, kaikki kerro ja sano sitten hänelle, että mieluummin olisin jäänyt vaikka Bubnovan luo, mutta hänen luoksensa en olisi mennyt…
Tuon sanottuaan Nelly vaaleni, silmänsä säihkyivät ja sydämmensä alkoi lyödä niin rajusti, että hänen täytyi laskeutua pitkälleen ja hetkisen aikaa hän ei voinut lausua sanaakaan.
— Pyydä kaikki sisälle, Vanja, — sanoi hän viimein heikolla äänellä, — minä tahdon sanoa heille jäähyväiset. Hyvästi, Vanja!…
Hän syleili minua kiihkeästi viimeisen kerran. Toisetkin kaikki astuivat sisään… Ukko ei voinut käsittää, että Nelly kuolisi; hän ei uskaltanut omistaa sitä ajatusta. Viime päivään asti hän väitti vastaan ja vakuutteli, että tyttö varmasti paranee. Ukon oli kokonaan huoli laihduttanut, päivät päästään istuskeli hän Nellyn vuoteen ääressä, usein öilläkin. Viime öinä hän ei nukkunut ollenkaan. Hän koetti arvata Nellyn pienimmätkin toiveet ja tultuaan tytön huoneesta meidän luoksemme itki katkerasti, mutta kohta taas alkoi toivoa ja vakuuttaa, että tyttö paranee. Hän koristi sairaan huoneen kukilla. Kerran hän osti koko kimpun mitä ihanimpia ruusuja, punasia ja valkosia, kävi niitä hakemassa jostain hyvin kaukaa ja toi pikku Nellyllensä… Tämä kaikki kovin liikutti tytön mieltä. Hänen sydämmensä ei jaksanut vastustaa tämmöistä yleistä rakkautta. Tuona jäähyväisiltana ei ukko mitenkään tahtonut sanoa hyvästiä ijäksi. Nelly hymyili hänelle ja kaiken iltaa koetti näyttää iloiselta, laski ukon kanssa leikkiä, vieläpä nauroikin…Tulimme jokainen melkein toivoisina hänen luotaan, mutta seuraavana päivänä ei hän voinut puhua. Kahden päivän kuluttua hän kuoli.
Muistan hyvin, mitenkä ukko koristi hänen ruumisarkkunsa kukkasilla ja lohduttomana tarkasteli tytön laihtuneita, elottomia kasvoja, hänen elotonta hymyänsä, rinnan päällä ristissä olevia käsiänsä. Ukko itki tyttöstä, kuin omaa tytärtänsä. Me kaikki koetimme lohduttaa häntä, mutta hän oli lohduton ja sairastui kovasti Nellyn hautajaisten jälkeen.
Anna Andrejevna antoi minulle säiliön, jonka oli ottanut Nellyn kaulasta. Säiliössä oli Nellyn äidin kirje ruhtinaalle. Minä lu'in sen Nellyn kuolinpäivänä. Hän lausui kirouksensa ruhtinaan yli, sanoi, ettei voinut antaa hänelle anteeksi, kuvaili viimeaikaista eloansa, kaikkia niitä kauhuja, joihin hänen täytyi jättää Nelly, ja rukoili, että ruhtinas edes jotain tekisi Nellyn hyväksi. "Hän on teidän, hän on teidän tyttärenne ja te itse tiedätte, että hän on teidän laillinen tyttärenne. Minä käskin, että hän minun kuoltuani tulee luoksenne ja antaa teidän käteenne tämän kirjeen. Jos te ette aja Nellyä luotanne pois, ette kiellä häneltä tyttären oikeutta, niin ehkä tuolla minä annan teille anteeksi ja tuomiopäivänä astun Jumalan istuimen eteen ja rukoilen Tuomaria, että Hän antaisi teille syntinne anteeksi. Nelly tietää tämän kirjeeni sisällön; minä sen lu'in hänelle; olen kertonut hänelle kaikki, hän tietää kaikki, kaikki…"
Mutta Nelly ei täyttänyt määräystään; hän tiesi kaikki, mutta ei mennyt ruhtinaan luo, vaan kuoli leppymättömänä.