— Miksikä sinä häntä vihaat, Vanja?
— Minäkö?
— Niin juuri, sinä! Sinä olet hänen vihamiehensä, olet salaa sekä julki! Sinä et voi puhua hänestä ilman ettet kostontuumia mielessäsi haudo. Tuhansia kertoja olen minä huomannut, että mieluisin työ sinulle on saada häntä halventaa ja mustata! Niin juuri, saada mustata, minä puhun totta!
— Ja jo tuhannesti olet sinä sitä minulle sanonut. Olkoon kylliksi,
Natasha, älkäämme puhuko siitä enää.
— Minä tahtoisin muuttaa toiseen asuntoon, sanoi hän jonkun aikaa vaitioltuamme. — Älä sinä, Vanja, suutu minulle…
— Mitäpäs siitä, hän tulee toiseenkin asuntoosi, enkä minä, jumaliste, ollenkaan ole suuttunut.
— Rakkaus on voimallinen, uusi rakkaus kyllä voi pidättää hänet. Jos hän palaakin luokseni, niin eiköhän vain hetkiseksi, vai kuinka luulet?
— Enpä tiedä, Natasha, hänen koko olentonsa on niin sanomattoman omituinen, hän tahtoo ottaa tuon vaimoksensa, tahtoo myöskin sinua rakastaa. Hänelle voivat nuo kumpainenkin käydä päinsä.
— Jos minä vain tietäisin varmaan, että hän rakastaa tuota toista, tekisin minä päätökseni… Vanja! Älä salaa minulta mitään! Tiedätkö sinä jotain, jota et tahdo minulle sanoa, vai etkö?
Hän loi minuun levottoman, tutkivan katseen.