— Ystäväiseni, minä vakuutan kunniasanalla etten tiedä mitään semmoista; sinulta minä en ole koskaan mitään salannut. Mutta kuules, mitä minä ajattelen: ehkäpä hän ei olekaan niin kovin rakastunut kreivittären tytärpuoleen, kuten sinä luulet. Jos se onkin tuommoista viehätystä vain…
— Niinkö luulet, Vanja? Jumalani, jospa minä tietäisin sen varmasti! Oi, mitenkä minä soisinkaan näkeväni hänet juuri tällä hetkellä, jospa saisin vain katsahtaa häneen. Arvaisin kaikki hänen kasvoistansa! Mutta hän ei ole täällä! Ei ole!
— Odotatko sinä häntä, Natasha?
— En, hän on tuon toisen luona; minä tiedän sen; minä lähetin tiedustamaan häntä.
Voi, kuinka minä haluaisin nähdä tuon toisenkin. Kuules, Vanja, minä ehkä puhun joutavaa, mutta enkö minä mitenkään saisi nähdä tuota toista, enkö voisi missään häntä kohdata? Mitä sinä luulet?
Hän odotti levottomuudella, minkä vastauksen minä annan.
— Nähdä hänet kyllä voi. Mutta eihän näkeminen yksistään riitä.
— Ei tarvitsisi muuta, kuin nähdä: muut seikat minä kyllä arvaisin. Kuules, minähän olen tullut tyhmäksi; astuskelen, astuskelen tässä, aina yksin, aina yksin, — yhä mietiskelen; mietteeni käyvät kuin vihuri, on niin raskasta! Minä ajattelin näin: etkö sinä voisi tutustua häneen? Onhan kreivitär (tuonnoin sinä itse kerroit) kehunut sinun romaaniasi; käythän sinä toisinaan ruhtinas R:n illatsuissa; hän kuuluu käyvän siellä myöskin. Koeta sovittaa niin, että siellä sinut esitetään hänelle. Ja voisihan Aleshakin tutustuttaa teidät. Sittenpä sinä kertoisitkin minulle hänestä.
— Natasha, ystäväni, jääköön se asia tuonnemmaksi. Mutta — oikeinko todella sinä luulet riittävän itselläsi voimia erotaksesi Aleshasta? Tarkastelepas itseäsi, oletko sinä nyt levollisella mielellä?
— Riittää! vastasi hän tuskin kuuluvasti. — Kaikki hänen tähtensä. Koko elämäni olkoon hänelle! Mutta, tiedäs, Vanja, minä en jaksa kestää sitä, että hän nyt on tuon toisen luona, minut unohti, istuu hänen vierellään, juttelee, nauraa, muistathan, niinkuin hän tuonnoin täällä istui… Katsoo suoraan tuon silmiin; aina hän niin katsoo, — eikä mieleensäkään johdu nyt, että minä olen täällä — sinun kanssasi.