Hän ei lopettanut lausettansa, katsahti minuun epätoivoisena.
— Ja sinähän, Natasha, vasta äsken, juuri nyt puhuit…
— Erotkaamme, erotkaamme kaikki samalla! keskeytti hän minut säihkyvin katsein. — Minä annan siihen suostumukseni… Mutta vaikeata on, Vanja, jos hän itse ensiksi hylkää minut! Ah, Vanja, tätä tuskaani! En ymmärrä itseäni: järki sanoo näin, ja itse asiassa käy toisin. Kuinka onkaan kanssani käyvä!
— Rauhoitu, Natasha, rauhoitu!
— Ja näin on ollut jo viisi päivää, lakkaamatta, joka hetki… Unissani, nukkuissani — yhä vain häntä ajattelen! Tiedäs, Vanja, lähdetään sinne, saata minua sinne!
— Älä nyt turhia, Natasha.
— Lähdetään vaan! Sinua minä odotinkin, Vanja! Kolme päivää olen sitä jo ajatellut. Siitä minä sinulle kirjoitinkin… Sinun pitää saattaa minua; sinä et saa sitä minulta kieltää… Minä odotin sinua… kolme päivää… Siellä on tänään illatsu … hän on siellä … lähdetään!
Hän oli kuni kuumeen houreissa. Eteisessä kuului ääniä; kuului, niinkuin Mavra olisi kinastellut jonkun kanssa.
— Maltappas, Natasha, ken siellä on? kysäsin. — Kuunteleppas!
Hän alkoi kuunnella, epäilevästi hymyillen, ja äkkiä vaaleni kovin.