— Jumalani! Ken siellä? lausui hän tuskin kuuluvalla äänellä.
Hän aikoi pidättää minua, mutta minä menin eteiseen Mavran luo. Aivan oikein! Se olikin Alesha. Hän kyseli jotain Mavralta, tämä taas alussa ei päästänyt häntä.
— Mistä mokoma ilmaantui? sanoi Mavra valtansa tuntevan äänellä. — Mitä? Missä maleksit? No, mene mene! Minua sinä et vain petä! Mene vaan; mitähän vastaat!
— Minä en pelkää ketään! Minä menen sisälle! sanoi Alesha, hiukan hämillään.
— No, mene! Olet liian kerkeä!
— Kyllä menenkin! Kas! Tekin täällä! sanoi hän minut nähtyänsä, — kuinka mainio asia, että tekin olette täällä! Tässäpä minäkin, näettehän, mitenkä minä nyt…
— Astukaa vain sisään, mitä te pelkäätte? vastasin hänelle.
— Minä en pelkää mitään, sen voin vakuuttaa, sillä, jumaliste, se ei ole minun syyni. Te kai luulette, että minä olen syyllinen? Saattepa nähdä, minä kohta todistan syyttömyyteni. Natasha, saako tulla? huudahti hän jonkinlaisella teeskennellyllä urhoudella, pysähtyen suljetun oven taa.
Ei kuulunut vastausta.
— Mitäs tämä? kysäsi hän levottomasti.