— Mitä, tuletko sinä minun luonani käymään?
— Ei sovi … en tiedä … tulen, kuiskasi hän kuin ajatuksissaan ja taistellen itsensä kanssa.
Samalla juuri kuului jossain seinäkellon lyönti. Hän vavahti ja, katsoen minuun, sanomattomalla tuskan surulla, kuiskasi:
— Paljonko kello on?
— Lienee puoli yksitoista.
Hän kiljahti peloissaan.
— Jumalani! sanoi hän ja läksi samassa juoksemaan. Minä pysäytin hänet vielä kerran porstuassa.
— Näin minä en päästä sinua, sanoin hänelle. — Mitä sinä pelkäät?
Myöhästyitkö?
— Niin, niin, minä läksin salaa! Päästäkää! Hän lyö minua! huudahti hän, nähtävästi ilmaisten jonkin salaisuutensa ja koettaen riuhtoa itseänsä irti käsistäni.
— Kuulehan, äläkä riuhdo itseäsi; sinun on mentävä Hirvisaarelle, minäkin olen menossa sinne kolmannelletoista linjalle. Minäkin olen myöhästynyt ja aion ottaa ajurin. Tahdotko lähteä kanssani? Minä vien sinut. Pääset pikemmin kuin jalkasin…