— Jonka alla hän kuoli.
— Minä näytän sen … kun menemme ulos. Kuules, mikä sinun nimesi on?
— Ei huoli…
— Mitä ei huoli?
— Ei huoli, ei mitään … minulla ei ole nimeä, vastasi hän katkonaisesti ja ikäänkuin harmistuneesti ja teki liikkeen lähteäkseen pois. Minä pysäytin hänet.
— Maltahan, sinä kummallinen tyttö! Minähän suon sinulle hyvää; minulla on sääli sinua eilisestä saakka, kun sinä tuolla rapuilla nurkassa itkit. Minun on vaikea sitä muistella… Sitä paitsi vaarisi kuoli minun käsiini ja varmaan hän muisteli sinua, kun puhui kuudennesta linjasta, siis ikäänkuin jätti sinut minun huostaani. Minä olen nähnyt hänet unessa… Minä säilytin kirjatkin sinulle, mutta sinä olet noin juro, ikäänkuin pelkäisit minua. Sinä varmaankin olet hyvin köyhä ja orpo, ehkäpä vierasten hoidossa, niinkö?
Minä puhuin hänelle innokkaasti, itsekään tietämättä, mitenkä hän minua niin suuresti miellytti. Paitsi sitä oli tunteessani jotain muutakin, kuin vain sääliä. Asian salaperäisyyskö, Smithin saattama mielialako, vaiko oman mielentilani fantastillisuus, — sitä en osaa sanoa, mutta jokin epämääräinen tunne minua kiihdytti. Näytti siltä, että sanani liikuttivat häntä; hän katsahti minuun jotenkin oudosti, mutta ei enää jurosti, vaan lempeästi ja pitkään, sitten taas, ikäänkuin vaipuen mietteisiinsä, painoi päänsä alas.
— Helena, kuiskasi hän äkkiä, odottamatta ja hyvin hiljaa.
— Onko sinun nimesi Helena?
— On…