— Sitten en enää käynyt … minä tulin sairaaksi, lisäsi hän ikäänkuin puolustuksekseen.
— Onko sinulla omaisia, äiti, isä?
Hän äkkiä rypisti kulmiansa ja pelokkaasti katsahti minuun. Sitten painoi hän päänsä alas, kääntyi ääneti ja läksi hiljaa huoneesta, vastaamatta nytkään minulle mitään, aivan samoin kuin eilenkin. Kummeksien seurasin häntä silmilläni. Kynnyksellä hän nytkin pysähtyi.
— Mistä syystä hän kuoli? kysäsi hän katkonaisesti, kääntyen puoliksi minuun päin, aivan samanlaisella liikkeellä, kuin eilenkin, kun hän, myöskin pois lähtiessään ja ovessa seisten, kysyi Asorkasta.
Minä menin luoksensa ja aloin hänelle lyhyesti kertoa. Ääneti ja uteliaana hän kuunteli, pää alas painuneena, seisten minuun selin. Kerroin myöskin, kuinka vaari kuollessaan puhui kuudennesta linjasta.
— Sen kyllä arvasinkin, lisäsin minä, — että siellä asuu joku hänen rakkaistaan, siksipä minä odotinkin, että joku tulee häntä tiedustamaan. Hän varmaankin rakasti sinua, kun vielä viime hetkellään sinua muisti.
— Ei, hän ei rakastanut, kuiskasi hän vastenmielisesti!
Tyttö oli kovin liikutettu. Kertoessaan kumarruin nähdäkseni hänen kasvonsa. Silloin huomasin, että hän teki suurimpia ponnistuksia tukahduttaakseen liikutustansa, aivan kuin olisi tahtonut osottaa minulle ylpeyttänsä. Hän vaaleni yhä enemmän ja enemmän ja puri tiukkaan alahuultansa. Mutta erittäin kummastutti minua hänen sydämmensä outo jyske. Se jyskytti aina yhä kovemmin, niin että lopulta saattoi kahden, kolmen askeleen päässä sen kuulla, kuten aneurismitaudissa. Minä luulin, että hän kohta alkaa itkeä, niinkuin eilenkin, mutta hän hillitsi itsensä.
— Missä on se aita?
— Mikä aita?