— Ah, todellakin! Sinun kirjasi; tässä ne ovat, ota vaan! Minä vartavasten säästin ne sinulle.
Hän katsahti minuun uteliaasti ja jotenkin kummallisesti väänti suutansa, ikäänkuin olisi tahtonut epäillen hymyillä. Mutta tuo hymyilyn yritys samassa taas jo vaihtui entiseen ankaraan ja salaperäiseen ilmeeseen.
— Puhuiko vaari teille minusta? kysäsi hän, ironillisesti tarkastaen minua päästä jalkoihin.
— Ei, sinusta hän ei puhunut, mutta hän…
— No, mistäpäs te tiesitte, että minä tulen? Kuka teille sanoi? kysäsi hän, äkkiä keskeyttäen minut.
— Tiesin sen siitä, ettei vaarisi voinut elää ihan yksin, kaikkien hylkäämänä. Hän oli niin vanha, heikko; siksipä minä ajattelinkin, että joku kävi hänen luonaan. Tuossa on kirjasi, ota ne. Opitko sinä niistä?
— En.
— Mihinkäs sinä sitten niitä tarvitset?
— Vaari opetti minua, kun minä kävin hänen luonaan.
— Etkö sinä sitten enää käynyt?