— Eikä … tyhmästi? Näes, sehän osotti, etten minä vielä rakasta häntä.
— Päinvastoin, se oli oikein, viattomasti ja sukkelaan sanottu. Sinä olit sitä sanoessasi niin ihana! Kylläpä hän olisi tyhmä, jos ei kaikissa ylhäistavoissaan käsittäisi sitä!
— Sinä näytät olevan hänelle vihainen, Vanja? Ja kuitenkin, kuinka paha, epäilevä ja kunnianhimoinen minä olenkaan! Älä naura minulle; minähän en salaa sinulta mitään. Ah, Vanja, sinä minun kallis ystäväni! Jos minä taas tulen onnettomaksi, jos taas kohtaa minua murhe, niin olet sinä varmaan täällä minun lähelläni; ehkäpä oletkin vain ihan yksin luonani! Millä olen minä tämän kaiken sinulta ansainnut! Älä suutu minuun milloinkaan, Vanja!…
Kotiin palattuani, riisuunnuin heti ja panin maata. Huoneessani oli kostea ja pimeä, kuni kellarissa. Monta kummallista mietettä ja tunnelmaa häälyi mielessäni, enkä minä pitkään aikaan voinut nukkua.
Mutta kuinka lienee nauranutkaan meille juuri tällä hetkellä eräs mies, maaten upeassa vuoteessaan, — jos muuten piti meitä naurunsa arvoisina! Luultavasti ei pitänyt!
III.
Seuraavana aamuna kello yhdeksän aikaan lähtiessäni huoneestani joutuakseni Hirvisaarelle Ichmenevin luo, päästäkseni sitten sieltä pikemmin Natashan luo, kohtasin minä äkkiä ovessa eilisen vieraani, Smithin tyttären tyttären. Hän astui huoneeseeni. Muistan hyvin, että tulin iloiseksi hänen tulostaan, vaikk'en voinut selittää syytä ilooni. Eilen en ollut ehtinyt vielä häntä oikein tarkastaa, ja nyt päivän valossa hän vielä enemmän hämmästytti minua. Eipä ollutkaan helppoa löytää kummallisempaa, ulkomuodoltaan oudompaa olentoa. Varreltaan oli hän lyhyt, silmänsä säihkyvät, mustat, eivätkä ollenkaan semmoiset, kuin yleensä muilla venäläisillä, tukkansa tuuhea, musta ja vanukkeinen, katseensa epäselvä, tuikea ja selittämätön, mikä kaikki oli omiansa herättämään kadulla jokaisen ohikulkijan huomiota. Erittäin hämmästyttävä oli katseensa: se säkenöitsi älyä, mutta samalla myöskin jonkinlaista inkvisiittorimaista luottamattomuutta, jopa suoranaista epäluuloakin. Vanha ja likainen pukunsa näytti päivän valossa vielä eilistä enemmän rääsymäiseltä. Olin huomaavinani, että jokin hiljakseen jäytävä, parantumaton ja alituinen tauti vaivasi häntä, joka lakkaamatta armotta teki hävitystään hänen ruumiissaan. Kalpeilla, laihoilla kasvoillaan asusti outo tumman-keltanen, sapenvärinen varjo. Mutta huolimatta kaikesta köyhyyden ja sairaloisuuden kurjuudesta, oli hän yleensä muuten jotenkin sievä. Kulmakarvansa olivat tarkkapiirteiset, hienot ja kauniit; erittäin sievä oli leveä, matalanpuoleinen otsansa ja kaunispiirteiset, vaaleat, hiukkasen vain punertavat, ylpeän ja rohkean poimuisat huulensa.
— Kas, sinäkö taas! huudahdin minä. — No, niin minä luulinkin, että sinä tulet. Astuhan sisään.
Hän astui hitaasti kynnyksen yli, samoinkuin eilenkin, katsellen ympärilleen epäillen. Hän tarkasti tarkkaan huonetta, jossa hänen iso-isänsä oli asunut, aivan kuin olisi tahtonut painaa muistoonsa, minkä verran huone oli muuttunut uuden asukkaan aikana "No, kummoinen iso-isä, semmoinen lapsenlapsikin, ajattelin. Eikös vain liene heikkomielinen?" Hän oli yhä vaiti; minä odotin.
— Kirjat, kuiskasi hän lopulta, luoden katseensa maahan.