— Ole huoletta, Natasha, kaikki on käyvä hyvin. Asiat ovat sillä tolalla.
Natasha katsoi minuun hyvin tarkkaavasti.
— Vanja, mitä sinä ajattelet ruhtinaasta?
— Jos hän puhui vilpittömästi, niin on hän, minun mielestäni, hyvin jalo ihminen.
— Jos hän puhui vilpittömästi? Mitä sillä tarkoitat? Voiko hän siis puhua vilpillisestikin?
— Sitä minäkin luulen, vastasin. — "Natashan mielessä on siis joku tuuma, mietin itsekseni. — Kummallista!"
— Sinä kaiken aikaa katsoit häneen … niin tarkkaan…
— Niin, minusta tuntui hän hiukan kummalliselta.
— Niin minustakin. Kaiken aikaa hän puhui jotenkin … minä olen niin kovin väsynyt, kyyhkyläiseni. Tiedätkös? Meneppäs sinäkin kotiin. Huomenna tule sitten mahdollisimman varhain vanhuksien luota. Kuules vielä: eihän se ollut loukkaus, kun minä sanoin ruhtinaalle, että tahdon mitä pikemmin oppia rakastamaan häntä?
— Ei … mikäs loukkaus se olisi?