— Aivan aamusta! Hyvästi, Mavra!
Mavra oli kovin liikutettu. Hän oli kuullut kaikki, mitä ruhtinas puhui, oli kaikki kuunnellut oven takana, vaikkei läheskään kaikkea ymmärtänyt. Hän olisi mielellään tahtonut arvata, kysyä asiasta. Nyt hän vain katsoi hyvin totisena, vieläpä ylpeänä. Hänkin käsitti, että moni seikka oli muuttunut.
Me jäimme kahden. Natasha otti minua kädestä ja oli jonkun aikaa vaiti, niinkuin olisi ajatellut, mitä sanoisi.
— Minä olen väsynyt! lausui hän viimein heikolla äänellä. —
Kuuleppas: menethän sinä huomenna vanhuksien luo?
— Välttämättömästi!
— Kerro sitten äidille, mutta älä hänelle.
— Enhän minä koskaan sinusta isällesi puhu.
— Niin, niin; saahan hän sen muutoinkin tietää. Tarkastappas sinä, mitä hän sanoo. Miltä kannalta hän ottaa asian. Jumalani! Luuletko, Vanja, että hän todella minut kiroaa tuon avioliiton vuoksi? Ei, se ei voi tapahtua!
— Ruhtinaan tulee kaikki sovittaa, sanoin kiireesti. — Hänen tulee välttämättömästi sopia isäsi kanssa, silloin käy kaikki hyvin.
— Oi, Jumalani! Jospa! Jospa! huudahti hän rukoilevasti.