— Oih, köyhä! Sydäntä oikein kouristi hänet nähdessä. Mekin hädin tuskin toimeen tulemme, mutta hän meillekin niinä viitenä kuukautena, joina meillä asui, kuusi ruplaa jäi velaksi. Me hänet hautasimmekin; mieheni teki kirstunkin.
— Mitäs tuo Bubnova puhui, että hän hautasi?
— Jokos hautasi?
— Mikä hänen sukunimensä oli?
— Enpä osaa lausua, isäseni; outo oli, lienee ollut saksalainen.
— Oliko se Smith?
— Ei, ei se ihan niin ollut. Anna Trifonovna otti orvon itselleen; kasvattaakseen sanoi ottavansa. Mutta ei se ole hyvä…
— Varmaankin on hänellä jokin tarkoitus?
— Ei hänellä ole hyviä aikeita, vastasi vaimo, ikäänkuin mietteissään ja epäröiden — puhuako vai eikö. — Mitäs me, syrjäisiähän me olemme.
— Ja parasta olisi, jos hillitsisit kielesi! kuului miehen ääni takanamme.