— Niin.
— Johan arvasin. Minä, näes, olen alkanut tutkia kasvojenilmeitä, onhan sekin toimi! No, mennään siis, siellä juttelemme. Kahdessakymmenessä minutissa, ensiksikin, minä ehdin tunnustella amiraali Tshainskin juomaa, lasken alas koivuviinaa, ukkoparkaa, sitten pomeranssia, sitten parfait-amour, ja sitten vielä jotain keksin. Minä ryyppään, hyvä veli! Pyhäpäiväisin vain ennen aamupalvelusta olen selvänä. Sinä vaikkapa älä nyt ryyppääkkään. Minähän tarvitsenkin vain sinua. Jos taas ryyppäät — osotat sillä erinomaisen jaloa sydäntä. Lähdetään! Juttelemme parisen sanaa ja taas joksikin kymmeneksi vuodeksi eroamme. Minähän, veliseni Vanja, en sovi seuraasi.
— No, älä siinä lörpöttele, mennään pikemmin. Kaksikymmentä minuttia on sinun, sitten saat päästää minut.
Kahvila oli toisessa kerroksessa; sinne johtivat kaksijaksoiset rappuset. Rapuilla kohtasimme kaksi hyvin humalaista herraa. Meidät huomattuaan he horjuen astuivat syrjään.
Toinen heistä oli hyvin nuori ja hentoinen poika, kokonaan vielä parraton, viiksen alkuja tuskin voi huomata, kasvonsa olivat hyvin typerät. Hän oli puettu hyvin komeasti, mutta jotenkin naurettavasti, ikäänkuin kantaisi vierasta pukua päällään, sormissa oli kalliita sormuksia, kallis neula kaulaliinassa, tukka hyvin tyhmäntapaisella kampauksella, oli kuin mikäkin perhoskotero. Hän lakkaamatta hymyili ja nauraa hihitti. Hänen toverinsa oli viidenkymmenen vaiheilla oleva paksu, suurimahainen, hyvin huolimattomasti puettu, kaulaliinassaan oli hänelläkin neula, päänsä oli kalju, kasvonsa turvonneet, humalaiset ja rokonarpiset, silmälasit pienellä, napin muotoisella nenällään. Kasvojensa ilme oli vihainen ja hekumallinen. Ilkeät, vihaiset ja epäilevät silmänsä olivat muljallaan ja tirkistivät ikäänkuin raosta. Nähtävästi kumpikin heistä tunsi Maslobojevin; möhömaha meidät kohdattuaan vääristi pikaisesti suutaan tyytymättömästi, ja nuorempi hymyili hyvin matelevan maireasti, sieppasi talonpoikaislakkinsakin päästään.
— Anteeksi, Filip Filipitsh, löpisi hän, katsoen imelästi
Maslobojeviin.
— Mitä nyt?
— Olen syyllinen … totta … (hän näpsäytti kaulustansa vasten).
Tuolla istuu Mitroshka. Mutta, Filip Filipitsh, hän on lurjus.
— Miksi niin?
— Niin vaan… Tältä (hän viittasi toveriinsa) viime viikolla tuon samaisen Mitroshkan tähden eräässä paikassa voideltiin naama piimällä … khi!