— Täytän.
— No, täytä. Istu, Vanja. No, mitä sinä minua nyt niin tarkastelet? Näenhän minä, että sinä minuun katsot. Kummasteletko? Älä kummastele. Kaikkea voi ihmiselle tapahtua, ettei osannut milloinkaan edes uneksiakaan, ja erittäinkin silloin … no, vaikkapa silloin, kun me, sinä ja minä, yhdessä Kornelius Neposta päällämme pänttäsimme. Kuules Vanja, usko yksi asia: vaikka Maslobojev onkin tieltä harhaan joutunut, on sydän hänellä vielä jälellä samanlaisena, olosuhteet vain ovat muuttuneet. Jos onkin nenäni noessa, en siltä muita mustempi. Lääkäriksi valmistin itseäni, isänmaan kirjallisuuden opettajaksi valmistausin, Gogolista kirjoitin, kullankaivajaksi aioin, naimisiin koetin päästä; eteenpäin elävän mieli, morsiankin jo oli myöntyväinen, vaikka talossa oli niin puhdasta, ettei olisi löytynyt, millä kissaa tuvasta pois vietellä. Hääjuhlien varalta aioin jo lainata vahvat kengät, sillä omani olivat olleet jo puolitoista vuotta reikäisinä… Mutta en nainutkaan. Morsiameni meni opettajalle, ja minä menin konttooriin palvelukseen, se on, en kauppakonttooriin, mutta tavalliseen konttooriin vaan. Nytpä alkoi toinen peli. Vuodet vierivät, ja nyt, vaikka en enää palvelekaan, rahaa kumminkin ansaitsen hyvästi: otan lahjuksia ja oikeutta puollan; uljas lammasten suhteen, mutta lammas uljasten suhteen. On minulla säännötkin: tiedän, esimerkiksi, ettei sotilas yksin sotatantereella kestä, ja — teen asiaa. Asiani enimmäkseen ovat salaisinta lajia … ymmärräthän?
— Etköhän sinä vain ole jokin urkkijapoliisi?
— Ei, en nyt kokonaan urkkijapoliisi, mutta ajanhan joitakuita asioita, osaksi virallisestikin, osaksi sisällistä kutsumustani noudattaen. Tiedäppäs, Vanja, viinaa minä juon, mutta en koskaan ymmärrystäni juo, siksipä tiedän tulevaisuutenikin. Minun aikani on mennyttä, mustaa koiraa et pesemällä valkeaksi saa. Yhden asian sanon: jos ei minussa olisi enää ihmisyyttä, niin en olisi tänään sinua kutsunut, Vanja. Totta puhuit, minä kohtasin sinut näin jo ennenkin, useasti tahdoin sinua lähestyä, mutta aina lykkäsin sen tuonnemmaksi. En ansaitse huomiotasi. Ja senkin sanoit totta, Vanja, että jos tulinkin luoksesi, niin tuli se vain siitä, että olin humalassa. Mutta vaikka tämä onkin suurinta lörpötystä, niin lopettakaamme minusta puhe. Parasta, kun puhumme sinusta. No, sieluseni: minä olen lukenut! Luin, minäkin olen sen lukenut! Minä, ystäväiseni, puhun sinun esikoisestasi. Kun olin saanut sen luetuksi, — olin, veliseni, vähältä tulla kunnon ihmiseksi! Vähää vain puuttui, mutta mietin tarkemmin ja katsoin paremmaksi jäädä kunnottomaksi ihmiseksi. Sepäs…
Tällä tapaa puheli hän minulle paljon. Hän humaltui yhä enemmän ja alkoi yhä enemmän heltyä miltei kyyneliin saakka. Maslobojev oli aina ollut kunnon toveri, vaikka aina salaperäinen puheissaan ja näytti ylivoimiensa kehittyneeltä; hän oli ollut viekas, juonikas, lipakko ja koukuttelija aina kouluajoilta asti, vaikkei ollut kokonaan vailla hyvän sydämen ominaisuuksia; nyt oli hän mennyttä miestä. Tämmöisiä ihmisiä on venäläisten seassa paljon. Usealla heistä on hyvät lahjat, mutta ne heillä usein ovat sekaannuksissa, sen lisäksi saattavat he visseissä seikoissa heikkoudesta tehdä vasten omaatuntoansa täydellä tietoisuudella; eivätkä vain aina varmasti joudu hukkaan, mutta itsekin jo edeltäpäin tietävät turmioon kulkevansa. Kaiken lisäksi hukutti Maslobojev itseänsä viinaan.
— Nyt, ystäväiseni, vielä yksi sana, pitkitti hän. — Kyllä kuulin, kuinka sinun maineesi alussa levisi, sitten luin sinusta erilaisia arvosteluja, (oikein totta, minä luin; sinä luulet, etten minä lue mitään); sen jälkeen kohtasin sinut huonoissa jalkineissa, liassa ilman päällyskenkiä, murjotussa hatussa, ja jotakuta arvasin. Kirjoitatko nyt aikakauskirjoihin?
— Niin, kyllä kirjoitan.
— Muutuit siis postihevoskaakiksi?
— Jotain siihen suuntaan.
— No, kuules, veliseni, mitä minä siihen sanon: parasta on juoda! Minä näes, juon pääni täyteen, heittäyn kotona sohvalle (minulla onkin oivallinen vieterisohva), ja kuvittelen, että minä, esimerkiksi, olen joku Homero tai Dante, tahi jokin Fredrik Barbarossa, — voihan mielessään kuvitella kaikkea. Mutta sinäpä et voikaan kuvitella olevasi Dante tai Fredrik Barbarossa, ensiksikin siitä syystä, että sinä tahdot olla oma itsesi, ja toiseksi, sentähden, että sinulta on kaikki tahtominen kielletty; sillä sinä olet postikaakki. Minulla on mielikuvitus, mutta sinulla todellisuus. Kuule peittelemätön ja suora sana, veljellisesti sanottu, muuten pahastun kymmeneksi vuodeksi ja sinä loukkaat minua, — etkö sinä huoli rahaa? On. Älähän siinä murra suuta. Ota rahaa, maksa tuotteesi tilaajoille, mitä heiltä olet saanut etukäteen, heitä pois länget, turvaa sitten elämäsi koko vuodeksi ja tartu mielituumaasi, kirjoita suuri teos! Mitä? Mitä siihen sanot?