Olin hyvin levoton. Hän huomasi sen.
— No, mitäpäs sinä arvelet siitä jutusta, jonka juuri sinulle kerroin. Keksitkö jotakin?
— Sinun jutustasi? Odotappas pari minuttia, käyn maksamassa ottoni.
Hän meni tarjoilupöydän luo ja siellä, niinkuin sattumalta vain, tuli äkkiä tuon kurekauhtanaisen pojan luo, jota niin kursailematta nimitettiin Mitroshkaksi. Minusta näytti, että Maslobojev tunsi hänet hiukan likemmin, kuin mitä minulle sanoi. Ainakin voi huomata, etteivät he ensi kertaa toisiaan kohdanneet.
Ulkomuodoltaan oli Mitroshka hyvin originaali mies. Kurekauhtanassaan, punasessa silkkipaidassaan, jyrkkine, mutta siltä hyvänmuotoisine kasvon piirteineen, ollen vielä jotenkin nuori, tummaverinen, rohkeine, säihkyvine katseineen, teki hän huomattavan, eikä suinkaan vastenmielisen vaikutuksen. Liikkeensä näyttivät jotenkin harkitun rohkeilta, mutta nyt kumminkin hän nähtävästi pidätti itseänsä, mahdollisuuden mukaan koettaen näyttää erinomaisen asianymmärtäväiseltä, mahtavalta ja komealta.
— Kuules, Vanja, sanoi Maslobojev palattuaan luokseni, — pistäypäs minun luokseni tänä iltana kello seitsemän, niin ehkäpä sinulle jotain sanonkin. Yksinäni, näes, en saa mitään; ennen kyllä sain aikaan yhtä ja toista, nyt olen vain juomari, olen luopunut asioista. Mutta siitä huolimatta on jälellä entinen tuttavuus, saatan jotakuta saada tietooni, monenlaisten viisaitten miesten kanssa udella asioita; siinä onkin voimani; tosi kyllä, että vapaalla ajalla, se tahtoo sanoa selvällä päällä ollen teen itsekin jotakuta, myöskin tuttujen kautta, enimmäkseen tiedustelu-asioissa No, ja mitäpäs niistä! Kylliksi… Tässä osotteeni: Kuusipuodissa. Ja nyt veliseni, minä jo kovin hyydyin. Lasken vielä kultajuomaa, ja sitten kotiin. Käyn pitkäkseni. Jos tulet — esitän sinulle Aleksandra Semenovnan, ja jos tulee aikaa, puhellaan vaikka runoudestakin.
— No, entä tuosta asiasta?
— No, siitä myöskin, ehkäpä.
— Minä tulen, tulen varmaan…