— Kävi.
— Aikaiseenko?
— Kahdentoista aikana; hän, näes, nukkui pitkään. Istui täällä. Minä käskin hänet Katarina Feodorovnan luo; eihän sopine olla käymättä, Vanja?
— Eikös hän itse aikonut sinne mennä?
— Kyllä hän itsekin aikoi…
Natasha aikoi vielä jotain lisätä, mutta äkkiä vaikeni. Minä katsoin häneen ja odotin. Kasvonsa olivat surulliset. Olisin kysynyt häneltä syytä, mutta toisinaan ei hän sietänyt kyselemistäkään.
— Kummallinen poika hän on, sanoi Natasha, hiukan vääristäen suutaan ja koettaen välttää katsettani.
— Kuinka niin? Oliko välillänne jotain?
— Eikä, niin vaan… Olihan hän lempeäkin… Mutta…
— Nythän ovat hänen surunsa ja puuhansa kaikki loppuneet, sanoin.