— Suokoon Jumala niin käyvän, Natasha. Muuten on minun lopullinen mielipiteeni tämä, kaikki asiat punnittuani olen tullut siihen päätökseen, että vaikka ruhtinas ehkä käyttääkin jesuiitan konsteja, kuitenkin hän todella suostuu teidän avioliittoonne.
Natasha pysähtyi keskelle lattiaa ja katsahti minuun jurosti. Hänen kasvonsa muuttuivat kokonaan; oikeinpa huulensa vähän värähtivät.
— Kuinka hän voisi tämmöisessä asiassa käydä viekastelemaan ja — valehtelemaan? kysäsi hän ylevänä, joskin neuvottomana.
— Sitähän minäkin! kiiruhdin myöntämään.
— Tietysti hän ei valehdellut. Minun mielestäni sitä ei ole ajattelemistakaan. Eihän osaa keksiä minkäänlaista syytä mihinkään viekastelemiseen. Ja sitten, mikä minä olisin hänen silmissään, jotta siinä määrin ansaitsisin hänen pilkkaansa? Voiko todella kukaan ajatella ryhtyä moiseen ilkeyteen?
— Tietysti, tietysti! yhdyin minäkin, mutta mielessäni mietin: "sinä, varmaankin, ainoastaan tätä nyt mietiskeletkin huoneessa astuskellessasi, tyttö parka, ja ehkäpä epäillet enemmän kuin minä".
— Ah, miten hartaasti minä toivonkaan, että hän pikemmin tulisi uudelleen tänne! sanoi Natasha. — Aikoi koko illan istua täällä, ja silloin… Varmaankin oli tärkeitä asioita, kun jätti kaikki ja matkusti. Etkö sinä, Vanja, tiedä, mitä se olisi? Etkö ole jotain kuullut?
— Herra hänet ties. Hänhän aina vaan rahaa ansaitsee. Kuulin kerrottavan, että hän ottaa täällä Pietarissa osaa johonkin urakoitsemiseen. Emmehän me Natasha, semmoisia ymmärrä.
— Tietysti emme ymmärrä. Alesha kertoi eilen, jostain kirjeestä.
— Kaiketi joku ilmoitus. Kävikö Alesha täällä?