— Joko te ehditte riidellä? huudahdin kummastuksella.
— En antanut merkkiäkään! Olin vain hiukan suruinen, ja iloisesta hän äkkiä muuttui mietiskeleväksi ja, niin minusta tuntui, hyvin kylmästi sanoi hyvästin. Minä lähetän kutsumaan häntä. Tule sinäkin, Vanja, vielä tänään.
— Aivan varmaan, jos vain ei eräs asia pidätä.
— No niin — mikä asia se olisi?
— Sainpahan sitoontuneeksi! Mutta muuten ehkä todella tulen.
VII.
Täsmälleen kello seitsemän jouduin Maslobojevin luo. Hän asui Kuutospuotisessa, pienen talon sivurakennuksessa, jotenkin siivottomassa kolmikamarisessa asunnossa, mikä muuten oli tavallisen hyvästi sisustettu. Saattoipa huomata jonkunlaista varallisuuttakin ja samalla mitä suurinta taloudellisen järjestyksen puutetta. Minulle avasi oven hyvin sievä tyttö, ijältään yhdeksäntoista seutuvissa, hyvin yksinkertaisesti, mutta samalla hyvin miellyttävästi puettu, hyvin siisti; silmänsä olivat hyvin lempeät ja iloiset. Heti arvasin, että tämä juuri olikin se samainen Aleksandra Semenovna, josta Maslobojev tuonoin minulle sivumennen mainitsi, maanitellen minua tutustumaan tämän kanssa. Tyttö kysäsi, ken olen, ja, kuultuansa nimeni, sanoi, että Maslobojev minua odottaa, mutta nyt nukkuu kamarissaan, minne heti saattoikin minut. Maslobojev nukkui oivallisella, pehmeällä sohvalla likasen sinellinsä alla, kulunut nahkatyyny päänalaisena. Unensa oli hyvin herkkä; kun vain pääsimme sisään, mainitsi hän samassa nimeni.
— Ahaa! Sinäkö? Olen odottanut. Juuri näin unissani, että sinä tulit ja minua herätit. Siis jo on aika. Lähdetään.
— Mihinkä lähdetään?
— Rouvan luo.