— Millaisen? Miksi?
— Rouva Bubnovan luo ja siksi, että häntä hiukan höyhentäisin.
Ja millainen kaunotar hän on? lausui ivalla Maslobojev kääntyen
Aleksandra Semenovnaan, oikeinpa suudellen sormipäitään
muistellessaan rouva Bubnovia.
— No, joko alkaa, kaikkeapa! lausui Anna Semenovna, pitäen välttämättömänä velvollisuutena hiukan suuttua.
— Etkö tunne? Tutustu, veliseni: Aleksandra Semenovna, sinulle saan esittää tässä kirjallisuus-kenraalin; semmoisia saa vain kerran vuodessa ilmaiseksi katsoa, muina aikoina vain rahan edestä.
— No, luuli hupsun löytävänsä minussa. Älkää suinkaan te häntä uskoko, hän yhä pilkkaa minua. Mikä kenraali he olisivat?
— Sitähän minä teille selitänkin, että hän on eriskummallinen kenraali. Ja sinä, teidän ylhäisyytenne, älä luule meitä tyhmiksi; me olemme paljon viisaampia, kuin ensi näkemältä näytämmekään.
— Älkää kuunnelko häntä! Alati häpäisee hyvien ihmisten aikana, mokomakin! Vaikkapa veisi jolloinkin teatteriin!
— Rakastakaa, Aleksandra Semenovna, kotiväkeänne… Ette toki ole unohtanut, mitä tulee rakastaa? Ettehän vain unohtanut sitä sanaa, jonka teille opetin?
— Tietysti en unohtanut. Mitä lieneekin joutavanpäivästä.
— No, mikä sana se oli?