— Häpäisisinkö itseni vieraan aikana. Se ehkä merkitsee jotain ilkeätä. Ennen kuivukoon kieleni, kuin sanon sen.
— Siis olette unohtanut?
— Enpäs unohtanutkaan: penat!… Rakastakaa omia penattejanne … semmoisia tuo keksii! Kenties ei ole mitään penattia ollutkaan; ja miksikä niitä rakastaa? Valehtelee vain.
— Sen sijaan rouva Bubnovalla…
— Hyi sinuas, tuon Bubnovan kanssa… Aleksandra Semenovna pakeni kovasti harmistuneena.
— Jo on aika! Lähdemme! Hyvästi, Aleksandra Semenovna!
Läksimme huoneesta.
— Näes, Vanja, ensiksi otetaan tuo ajuri. Näin. Sitten toiseksi, kun minä tuonnoin erkanin sinusta, sain vielä tietää yhtä ja toista, enkä vain arvailemalla, mutta varmasti. Minä viivyin Hirvisaarella vielä kokonaisen tunnin. Tuo möhömaha — on suuri lurjus, siivoton, ilettävä; sillä on monenlaisia kujeita ja pirullisia pyyteitä. Tuo Bubnova jo on kauan aikaa tunnettu joistakin kepposistaan samaan suuntaan. Viime päivinä oli hän erään kunniallisesta kodista olleen tytön tähden joutumaisillaan kiikkiin. Tuo harsopuku, johon hän puetti tuon orpotytön (taannoin sinä siitä kerroit) ei antanut minulle rauhaa, sillä minä olin ennen jo vähän asiasta kuullut. Äsken minä sain vähän lisätietoja, sattumalta kylläkin, mutta nähtävästi oikeita. Kuinka vanha on tyttö?
— Kasvoista päättäen ehkä kolmentoista.
— Ja kasvultaan vähemmän. Niin se on. Milloin sanoo yksitoista, milloin viisitoista. Ja kun tyttö paralla ei ole turvaa, ei omaisia, niin…