— Varmaankin on unehuttanut teidät. Jotakin hän vaan odotti; ehkä juuri teitä.
Maslobojev tyrkkäsi oven auki ja me astuimme huoneeseen, jossa oli kaksi ikkunaa, niillä geraniumikukkia, huonekaluina oli halpoja tuoleja ja pianorämä, kuten moisissa huoneissa tapaa olla. Eteisessä puhellessamme oli Mitroshka kadonnut. Sittemmin kuulin, ettei hän huoneeseen tullutkaan, vaan jäi odottamaan oven taa. Sittemmin sai hän avata oven. Aamupäivällä Bubnovan takana näkemäni pörröinen ja maalikasvoinen nainen oli Mitroshkan kummipari.
Sisobrjuhov istui puusohvalla pöydän takana. Pöydällä oli pari pulloa lämmintä samppanjaa ja pullollinen huonoa rommia, pullojen vieressä lautasella konvehtia, leivoksia ja pähkinöitä. Pöydän luona istui niinikään noin neljänkymmenenvuotias, rokonrikkoma, mustaan silkkipukuun puettu, pronssirannerenkailla ja rintasolilla koristettu ilettävä naisolento. Tämä oli olevinaan upseerin rouva. Sisobrjuhov oli humalassa ja hyvin tyytyväinen. Hänen möhömahaista toveriaan ei ollut huoneessa.
— Kas, sillä tavoin ihmiset tekevät! huusi Maslobojev kohti kurkkua, — ja Dussoon vielä kutsuu!
— Filip Filipitsh, mistä tämä kunnia? sopersi Sisobrjuhov ilostuneena nousten meitä tervehtämään.
— Juopotteletko?
— Suokaa anteeksi.
— Älä siinä anteeksi pyytele, pyydä vieraaksi kestiin. Tässä toin ystäväni muassani.
Maslobojev viittasi minuun.
— Hyvin hauskaa, se tahtoo sanoa: pidän onnena tutustua… Khi!