Astuttuani huoneeseen hän samassa heräsi. Menin luokseen ja kysyin varovasti, mitenkä hän voi. Hän ei vastannut, mutta katsoi eloisilla, mustilla silmillään minuun pitkään ja terävästi. Hänen katseestaan olin huomaavinani, että hän ymmärtää kaikki ja täydelleen muistaa asiat. Hän ei vastannut, ehkäpä siitä syystä, että tapansa oli aina ollut semmoinen. Eilenkin, samoin toissa päivänä luonani käydessään ei hän muutamiin kysymyksiini lausunut sanaakaan, alkoihan vain äkkiä pitkään ja terävästi katsoa silmiini, jossa katseessaan neuvottomuuden ja juron uteliaisuuden ohella oli myöskin jotain outoa ylpeyttä. Nytpä olin keksivinäni hänen katseessaan ankaruutta, vieläpä ikäänkuin luottamattomuuttakin. Aioin laskea käteni hänen otsalleen koetellakseni, oliko vielä kuumetta, mutta hän ääneti ja hiljaa työnsi kädellään käteni pois ja kääntyi minusta pois. Poistuin etemmäksi, etten enää häiritsisi häntä.
Minulla oli suuri vaskinen teekannu. Olin jo pitemmän aikaa käyttänyt sitä teekeittiön asemasta ja keitin siinä vettä. Polttopuita minulla löytyi, talonmies toi niitä kerrallaan aina viideksi päiväksi. Panin uunin lämpiämään, kävin hakemassa vettä ja asetin kannun tulelle. Pöydälle varustin teeastiat. Helena kääntyi ja katsoi uteliaana puuhiani. Kysyin häneltä, tahtoisiko hän jotain. Mutta taas hän kääntyi pois eikä vastannut mitään.
"Miksikä hän minulle vihoittelee?" ajattelin. "Kummallinen tyttö."
Lääkäri tuli lupauksensa mukaan kello kymmenen. Hän tarkasti sairaan kaikella saksalaisella tarkkuudella ja vakavasti rauhoitti minua, sanoen, että vaikka kuumetta onkin, ei kumminkaan mitään erinäistä vaaraa ole olemassa. Hän vielä sanoi, että tytöllä varmaan on toinen, pysyväinen tauti, jotain säännöttömän sydämmen tykytyksen tapaista, "mutta se pykälä tulee vaatimaan erityistä tutkimista, nyt ei tytöllä ole vaaraa." Hän määräsi sairaalle mikstuuria ja joitakin pulvereita, enemmän tavan kuin tarpeen vuoksi, ja heti alkoi kysellä, kuinka tyttö oli minulle joutunut. Samalla hän ihmetellen tarkasteli huonettani. Ukko oli hyvin puhelias.
Helena häntä hämmästyi, tempasi pois kätensä, kun hän koetteli valtimoa, eikä tahtonut näyttää kieltään. Kaikkiin hänen kysymyksiinsä ei tyttö vastannut sanaakaan, mutta koko ajan vain tarkkaan katsoi hänen kaulassaan riippuvaa suurta Stanislain ritarimerkkiä.
— Tytön varmaan kivistää päätä, huomautti ukko, — mutta mitenkä hän katsoo, miten hän katsoo!
En katsonut sopivaksi kertoa hänelle Helenasta, sanoen syyksi, että se on pitkä historia.
— Antakaa minulle tieto, jos tulee tarvis, sanoi hän pois lähtiessään. — Nyt ei ole mitään vaaraa.
Päätin pysyä koko päivän Helenan luona enkä jättää häntä, jos mahdollista, täydelliseen parantumiseensa asti, paitsi välttämättömimmissä asioissa. Mutta tietäen sen, että Natasha ja Anna Andrejevna voivat kovin kummastella odottaessaan minua turhaan, päätin vaikka Natashalle ilmoittaa kirjeellä kaupungin postissa, etten tänään tule hänen luonaan käymään. Anna Andrejevnalle ei sopinut kirjoittaa. Hän oli itse pyytänyt, etten minä enää milloinkaan lähettäisi hänelle kirjettä sen jälkeen, kun minä kerran ilmoitin kirjeellä Natashan sairaudesta. — "Ukko murjottaa vaan nähdessään kirjeesi", sanoi Anna Andrejevna, — "mielellään, miekkonen, tahtosi tietää, mitä kirjeessä on, mutta ei sovi kysyä, ei rohkene. Siitä onkin sitten pahalla päällä koko päivän. Ja sitä paitsi, isäseni, kirjeellä sinä vain ärsytät minua. No, mitä merkitsee kymmenkunta riviä? Haluttaisi kysyä tarkemmin, sinuapa ei olekaan." Sen vuoksi kirjoitinkin vain Natashalle, ja viedessäni lääkemääräystä apteekkiin, panin samalla tiellä kirjeenkin postiin.
Sillä aikaa nukkui Helena uudestaan. Unissaan hän hiukan valitti ja vavahteli. Lääkäri arvasi oikein: Helenan kivisti kovasti päätä. Toisinaan hän hiljaa kiljahti ja heräsi. Minuun hän katsoi harmissaan, niinkuin olisi huomaavaisuuteni häntä erittäin rasittanut. Täytyypä sanoa, että se minua kovin pahoitti.