"Minä luulin hänen nyt yhä useammin tulevan luoksemme. Mutta toisin kävi. Hän pysyi melkein kokonaan poissa. Hän tuli tuskin kertaakaan kuussa ja aina vain kutsuakseen meitä teaatteriin. Vielä menimme kahdesti hänen kanssansa. Siihen en ollut minä tyytyväinen, huomasin hänen surkuttelevan minua, että minä vietin mummon luona niin orjallista elämää, mutta ei sen enempää. Minä kadotin rauhani, en voinut levollisesti istua, en tukea, enkä työskennellä, välistä nauroin ja tein mummolle jonkun kepposen, sitten jälleen purskahdin itkemään. Vihdoin kärsi terveyteni siitä ja minä tulin melkein oikein sairaaksi.
"Teaatteri-aikakausi loppui ja vuokralaisemme lakkasi tulemasta luoksemme. Kohdatessamme toinen toisemme, tietysti aina samoilla portailla, kumarsi hän niin vakavasti ja vaijeten, ikäänkuin ei hän tahtoisi puhua, meni portaita alas, sill'aikaa kuin minä vielä seisoin toisessa päässä punaisena kuin kirsikka, syystä että kaikki veri nousi päähäni niinpian kuin hänet vain kohtasin.
"Nyt olemme pian lopussa. Täsmälleen vuosi sitten, toukokuulla, tuli vuokralaisemme luoksemme ja kertoi mummolle lopettaneensa toimensa ja täytyvänsä nyt vuodeksi mennä Moskovaan. Kuultuani sen, kalpenin minä ja hervahdin puolikuolleena lavitsalle. Mummo ei huomannut mitään ja luovutettuaan asuntonsa, kumarsi vuokralainen ja meni.
"Mitä piti minun tekemän? Mietin ja tuumin, vihdoin tulin päätökseen. Huomenna aikoi vuokralainen matkustaa pois ja minä päätin, mummon mentyä nukkumaan, saattaa vielä tänä ehtoona kaikki ratkaisuun. Niin tapahtuikin. Minä sidoin yhteen kimppuun kaikki, mitä tarvitsin, vaatteita ja kaluja, ja tällä kimpulla kädessäni menin, en juuri elävänä enkä kuolleenakaan, vuokralaisemme luokse ullakkokamariin. Tuntui ikäänkuin olisin tarvinnut kokonaisen tunnin portaita noustakseni ylös. Avattuani hänen ovensa, huudahti hän hämmästyksestä nähdessään minut. Hän luuli minua aaveeksi ja kiiruhti tarjoamaan minulle vettä, kun tuskin jaksoin jaloillani seisoa. Sydämeni sykähteli niin kovasti että päätäni huimasi ja järkeni häiriintyi. Saatuani silmäni jälleen auki, asetin kimppuni hänen vuoteelleen, istahdin itse sen viereen, peitin kasvoni käsilläni ja purskahdin äänekkääsen itkuun.
"Silmänräpäyksessä näkyi hän käsittävän kaikki. Hän seisoi edessäni kalpeilla kasvoilla ja katseli murheellisena minua. 'Kuulkaas minua', alkoi hän, 'kuulkaas minua, Nastjenka, minä en voi mitään tehdä, minä olen köyhä mies. Nykyisin ei ole minulla mitään, ei edes oikeata paikkaakaan. Millä voisimme elää, jos minä teidät naisin?'
"Me keskustelimme kauvan siitä, mutta vihdoin en voinut hillitä itseäni, vaan sanoin etten voinut pitemmältä elää mummon luona, minä karkaisin hänen luotaan enkä enään tahtoisi antaa parsinneulalla kiinnittää itseäni, vaan tulisin hänen kanssansa Moskovaan, jos hän sallisi, koska en ilman häntä voisi elää.
"Rakkaus, häpeä ja ylpeys, kaikki puhuivat minussa yhdellä haavaa ja minä lankesin melkein voimattomana vuoteelle. Niin kovin pelkäsin minä kieltoa! Hän istui muutaman minuutin vaiti, sitten nousi hän ylös, tuli luokseni ja tarttui käteeni.
"'Kuulkaas minua, rakas, hyvä Nastjenka', sanoi hän vihdoin kyynelten läpi. 'Minä vannon teille, että jos minulle vain kerrankin on mahdollista, niin nain minä teidät ja te tulette ehdottomasti tekemään minut onnelliseksi. Minä matkustan nyt Moskovaan ja tulen viipymään siellä vuoden. Toivon siellä saavuttavani menestystä. Kun minä palajan ja te ette vain ole lakanneet rakastamasta minua, niin vannon teille, että me tulemme onnellisiksi. Nyt ei se ole mahdollista, minä en voi luvata teille mitään eikä minulla ole oikeuttakaan siihen. Mutta minä kerron sen, että ellei se vuoden kuluessa onnistu, niin on se kuitenkin joka tapauksessa kerran tapahtuva, tietysti ehdolla, ett'ette kehenkään toiseen mielisty, sillä minulla ei ole oikeutta, enkä uskallakkaan teitä sanalla sitoa.'
"Näin hän puhui ja seuraavana aamuna matkusti hän pois. Me olimme päättäneet olla mummolle sanaakaan sanomatta. Niin hän tahtoi. Ja nyt on koko historiani melkein lopussa. Kokonainen vuosi on kulunut. Hän on tullut takaisin, hän on jo kolme päivää sitten täällä ja, ja…"
"Kuinka? Mitä nyt?" huudahdin minä, kärsimättömänä kuullakseni loppua.