"Eikä hän ole tähän saakka näyttäytynyt!" vastasi Nastjenka tuskalloisesti. "Ei kuulu mitään häneltä."
* * * * *
Hän pysähtyi, vaikeni muutaman minuutin, antoi päänsä vaipua ja peittäessään kasvonsa käsillään, itki hän niin, että sydäntäni vihloi.
Sellaista pitkitystä en ollut lainkaan odottanut.
"Nastjenka!" aloin arkatuntoisesti, "Nastjenka, älkää, Jumalan tähden, noin itkekö! Kuinka voitte te tietää…? Ehk'ei hän vielä ole täällä?"
"Hän on täällä!" vakuutti Nastjenka. "Hän on täällä, minä tiedän sen. Me teimme ehtoolla ennen hänen lähtöään sopimuksen. Puhuttuamme kaikki mitä minä juuri teille kerroin, tulimme tänne rantaa pitkin kävelemään ja istuimme tällä penkillä. Minä en enään itkenyt, kuuntelin surumielisenä mitä hän sanoi… Hän sanoi oitis palaittuaan tulevansa meille ja ellen minä luopuisi hänestä, niin tulisimme mummolle kertomaan kaikki. Nyt on hän palannut, minä tiedän sen, mutta hän ei tule."
Uudelleen rupesi hän itkemään.
"Jumalani!" huudahdin minä, "eikö löydy mitään keinoa tyynnyttämään murhetta?" Hädissäni hypähdin ylös penkiltä. "Sanokaas minulle, Nastjenka, enkö minä ehkä voi mennä hänen luoksensa?"
"Kuinka olisi se mahdollista?" sanoi hän, äkkiä kohoittaen päätänsä.
"Ei, tietysti ei. Se ei sovi", vastasin minä tyynesti. "Mutta — ehkä kirjoitatte hänelle."