"Ei, ei missään tapauksessa!" huudahti hän päättävästi ja kumarsi taaskin päätään, katsomatta minuun.
"Miksi ei?" pitkitin minä, pitäen ajatuksestani kiinni "Mutta tietäkääs, Nastjenka, millaisen kirjeen! Kirjeitä on kahdenlaisia ja… Voi, Nastjenka, siinä on koko asia! Luottakaa minuun. Minä en anna huonoa neuvoa. Kaikki voi vielä tulla hyväksi! Te otitte ensimäisen askeleen — miksi siis nyt…"
"Mahdotointa, mahdotointa! Ikäänkuin minä tahtoisin hänestä riippua."
"Oi, hyvä Nastjenkani", vastasin minä, voimatta salata naurua, "ei toki, ei. Te olette oikeassa, koska hän on antanut lupauksen teille. Ja minä huomaan kaikesta, että hän on hienotunteinen ihminen ja että hän hyvää tarkoittaa", pitkitin minä, nousevassa ihastuksessa päätelmieni selvyydestä. "Millainen on hänen suhteensa? Hän on lupauksella sidottu. Hän sanoi ettei hän tulisi ketään toista naimaan kuin teidät, jos hän koskaan naisikaan. Teille antoi hän täyden vapauden sanomaan itsenne irti hänestä… Tässä tapauksessa saatatte ottaa ensimäisen askeleen. Teillä on etu-oikeus, esimerkiksi, jos te tahtoisitte pitää kiinni hänen sanoistaan."
"Sanokaas kuinka te kirjoittaisitte?"
"Mitä?"
"Tuon kirjeenkö?"
Minä kirjoittaisin tähän tapaan:
"Kunnioitettava herra!"
"Onko se ollenkaan tarpeellista tuo 'kunnioitettava herra'?"