"Kaiketikin! Muutoin, miksikä ei? Minä ajattelen…"
"Noh, hyvä, hyvä. Kuinka sitten?"
"Kunnioitettava herra!"
Suokaa anteeksi, että minä…
Mutt'ei; ei ole tarvis pyytää anteeksi! Pelkkä tosiasia oikeuttaa kaikki, kirjoittakaa yksinkertaisesti:
"Minä kirjoitan teille. Antakaa anteeksi kärsimättömyyteni, mutta kokonaisen vuoden oli toivo ainoa onneni. Olenko minä väärässä, jos en nyt voi kestää epäilyksen päiviä? Kun nyt olette palainneet, olette te ehkä aikomuksenne muuttanut. Jos niin on, niin sanoo tämä kirje teille, etten närkästy, enkä valita. Minä en voi teitä sentähden syyttää, koska minulla ei ole mitään valtaa sydämenne yli. Se on nyt kerran minun kohtaloni!"
"Te olette kunnian mies. Te ette tule nauramaan, ettekä vihastumaan kärsimättömistä riveistäni. Ajatelkaa, että eräs tyttöraukka on ne kirjoittanut, joka on yksin ja jolla ei ole ketään, joka voisi opettaa tai neuvoa häntä ja joka ei ole koskaan ymmärtänyt sydämensä kanssa tulla toimeen. Mutta antakaa minulle anteeksi, että sydämeeni voi silmänräpäykseksikin hiipiä epäilystä. Te ette saata ajatuksissakaan loukkaantua siihen, joka niin kovin teitä rakasti ja vieläkin rakastaa."
"Niin, niin! Se on aivan niin, kuin minä ajattelin!" huudahti Nastjenka ja ilo loisti hänen silmistään. "Oi, te päästätte minut epäilyksestäni, Jumala itse on lähettänyt teidät minulle, kiitän, kiitän teitä!"
"Miksi? Sitävartenko, että Jumala on lähettänyt minut?" vastasin minä, katsellen ihastuksella hänen iloisia kasvojaan.
"Niin, juuri sitävarten."