"Voi Nastjenka! Kiitämmekö ehkä muita ihmisiä sentähden, että he elävät samaan aikaan meidän kanssamme? Minä kiitän teitä sentähden, että olette minua kohdannut, sentähden, että minä kaiken elämäni ajan tulen muistamaan teitä!"
"Piisaa jo! Mutta kuulkaappas: Silloin sovimme, että hän oitis, palaittuaan, antaisi minulle tiedon siten, että hän jättäisi kirjeen muutamille tutuilleni, hyville ja yksinkertaisille ihmisille, jotka eivät mitään tiedä asiasta. Taikka, ellei hän tahtoisi kirjoittaa mitään kirjettä, syystä siitä, ettei kirjeessä voi sanoa kaikkia, niin tulisi hänen vielä palauspäivänä täsmälleen kello kymmenen tulla tänne, missä me kohtaisimme toinen toisemme. Minä tiedän, että hän on tullut, mutta tämä on nyt kolmas päivä kun minä turhaan odotan häntä taikka kirjettä. Huomenna en voi mitenkään päästä irti mummostani. Antakaa huomenna kirjeeni noille hyville ihmisille, joista minä juuri puhuin, he lähettävät sen kyllä hänelle. Ja jos tulee vastaus, niin tuokaat itse se minulle, ehtoolla, kymmenen aikaan."
"Mutta kirje, kirje! Ennen kaikkia on kirje kirjoitettava! Siis saattaa se kaikki vasta huomenna tapahtua."
"Kirje", vastasi Nastjenka jotenkin hämillään, — "kirje… mutta…"
Hän ei puhunut loppuun. Alussa käänsi hän kasvonsa minusta pois, punastui niinkuin ruusu ja samalla tunsin kädessäni kirjeen, joka näöstä päättäen oli jo kauvan ollut kirjoitettu, valmis ja sinetitty. Eräs tuttu, rakas ja hempiä muisto tuli mieleeni!
"R-o-s-i-n-a", aloitin minä.
"Rosina", lauloimme molemmat. Olin vähällä syleillä häntä ihastuksesta.
Hän punastui, hymyillen kyynelten läpi.
"Nyt on kylliksi! Hyvästi!" sanoi hän reippaasti. "Tässä on kirje ja tässä osoite, mihinkä saatte viedä sen. Näkemään asti! Huomiseen!"
Voimallisesti puristi hän molempia käsiäni, nyökähytti päätään ja katosi kuin nuoli. Minä seisoin kauvan paikalla ja seurasin häntä silmilläni niinkauvan kuin mahdollista.
"Huomiseen! Huomiseen!" kaikui päässäni, kun hän oli kadonnut silmistäni.