KOLMAS YÖ.
Tänään oli surullinen sadepäivä, ilman auringon sädettä, niinkuin tuleva vanhuutenikin. Minua vallitsevat sellaiset omituiset ajatukset, — sellaiset kolkot tunteet, sellaiset minulle vielä epäselvät kysymykset tunkeutuvat päähäni ja sitäpaitsi puuttuu minulta tahtoa ja voimaa niitä selvittämään. Ei ole minun asiani selvittää kaikkia!
Tänään emme tule näkemään toisiamme. Eilen, kun erosimme toisistamme, rupesivat pilvet taivasta peittämään ja nousi sumu. Minä sanoin että huomenna tulee huono päivä; hän ei vastannut, hän ei tahtonut puhua itseänsä vastaan. Hänelle on tämä päivä selvä ja kirkas eikä yksikään pilvi synkistä heidän onneansa.
"Jos sataa, emme tule näkemään toisiamme", sanoi hän, — "sitten en minä tule."
Minä luulin ettei hän välittäisi tämän päivän sateesta, mutta hän ei tullut.
Eilen oli kolmas kohtauksemme, kolmas valoisa yömme.
Mutta kuinka tekevätkään ilo ja onni ihmisen kauniiksi! Kuinka syttyykään sydän rakkaudesta! Tuntuu niinkuin tahtoisi vuodattaa sydämensä vieraasen sydämeen, niinkuin toivoisi, että kaikki olisi iloista, kaikki hymyilisi. Ja kuinka tarttuvaista onkaan tämä ilo! Eilen oli hänen sanoissaan niin paljon viehkeyttä, niin paljon sydämen hyvyyttä. Kuinka sydämellisesti hän minua kohteli, kuinka hän minua hyväili, kuinka hän sydäntäni rohkaisi! Oi, kuinka paljon viehkeilemistä kutsuukaan onni esihin! Ja minäkö?… Minä pidin kaikkia kultana, minä ajattelin, että hän…
Mutta, Jumalani, kuinka saatoin minä ajatella! Kuinka saatoin minä olla niin sokea, kun kaikki oli toisen valtaamaa, — kun hänen lempeytensä, hänen rakkautensa minuun ei ollut muuta kuin ilo toisen pikaisesta jälleen näkemisestä, toivo, antaa minunkin ottaa osaa hänen ilostaan. Ellei hän olisi tullut, niin olisimme turhaan odottaneet ja hän olisi surullinen ja alakuloinen. Kaikki hänen liikkeensä eivät muutoin olisi niin herttaiset ja keveät. Ja, omituista, hänen huomaavaisuutensa minua kohtaan oli kaksinkertainen, ikäänkuin tahtoisi hän vaistomaisesti tuhlata minulle, mitä hän itse itselleen toivoi. Nastjenkani näytti vihdoin niin hellätuntoiselta ikäänkuin hän käsittäisi, että minä häntä rakastan, ikäänkuin hän armahtaisi minun kurjaa rakkauttani. Ollessamme itse onnettomat, tunnemme paremmin toistenkin onnettomuutta.
Minä tulin hänen luokseen avonaisella sydämellä, ja odotin tuskin jälleen näkemistä. Minä en tuntenut edeltäpäin, mitä minä nyt tunnen, minä en tuntenut ettei kaikki vie toivottuun loppuun. Hän loisti ilosta, hän odotti vastausta. Vastaus oli hän itse. Hänen piti tulla, hänen huudolleen rientää esiin. Nastjenka tuli koko tunnin varemmin kuin minä. Alussa nauroi hän kaikelle, kullekin sanalleni. Minä olin alkanut puhumaan, mutta pian vaikenin minä.
"Tiedättekö te, miksi minä olen niin iloinen?" sanoi hän, — "niin iloinen, teidät nähdessäni? Miksi minä teitä tänään niin rakastan?"