"Noh miksi?" kysyin minä ja sydämeni lakkasi sykkimästä.
"Minä rakastan teitä sentähden, koska te ette ole rakastunut minuun. Joku toinen tulisi teidän sijassanne levottomaksi, tunkeilevaksi ja valittavaksi, mutta te olette kokonaan toisin."
Sen ohessa puristi hän kättäni niin lujasti, että minä melkein huusin.
Hän nauroi.
"Jumalani! Mikä ystävä te olettekaan!" alkoi hän minuutin kuluttua hyvin totisena. "Tosiaankin on Jumala lähettänyt teidät minulle! Mikä olisi minusta tullut, ellei minulla olisi teitä! Kuinka omaa hyötyä pyytämätön te olettekaan! Jos minä joudun naimiseen, tulemme sangen läheisiksi ystäviksi, enemmän kuin veljiksi. Minä olen teitä rakastava, melkein yhtä paljon, kuin häntäkin…"
Mieleni kävi, tässä silmänräpäyksessä, hyvin raskaaksi, mutta jotakin pilkantapaista liikkui sydämessäni.
"Teillä on kuume", sanoin minä, "te pelkäätte, te ajattelette ettei hän tulekkaan."
"Todellako?" vastasi hän. — "Jos olisin vähemmin onnellinen, niin uskon, että itkisin teidän epäuskonne, teidän soimauksienne tähden. Muutoin te saatatte minut järkeeni jälleen. Mutta minä ajattelen perästäpäin ja nyt tunnustan minä teille, että te sanoitte totuuden. Niin! Minä en ole omassa vallassani. Minä elän kokonaan odotuksessa ja tunnen kaikki ehkä liian helposti. Nyt kyllin tunteista!"
Sill'aikaa kuulimme askeleita ja hämärässä näkyi eräs ohikulkija, joka astui meitä kohti. Me vapisimme molemmat, Nastjenka oli melkein huudahtaa. Minä päästin hänen kätensä irti ja tein liikkeen ikäänkuin aikoisin mennä. Mutta me petyimme, se ei ollut hän.
"Mitä te pelkäsitte? Miksi laskitte käteni irti?" sanoi Nastjenka ja ojensi sen uudestaan minulle. Me tahdomme yhdessä kohdata häntä. Minä tahdon, että hän näkee, kuinka me rakastamme toinen toistamme."
"Kuinka me rakastamme toinen toistamme? huudahdin minä.