"Oi, Nastjenka, Nastjenka!" ajattelin minä. — "Kuinka paljon olet sinä näillä sanoilla sanonut! Sellaisesta rakkaudesta, Nastjenka, tulee sydän kylmäksi ja kovin ahdistetuksi. Kätesi on kylmä, minun on kuuma niinkuin tuli. Kuinka sokea oletkaan Nastjenka!… Oi, kuinka sanomattomasti onnellinen on ihminen monessa silmänräpäyksessä! Mutta minä en voi olla sinulle paha!"
Vihdoin oli sydämeni liian täysi.
"Kuulkaas, Nastjenka", huudahdin minä. — "Tiedättekö mitä minä toimitin koko päivän?"
"Noh mitä? Kertokaa pian. Miksi olitte te tähän asti vaiti?"
"Ensiksi, Nastjenka, kun olin toimittanut kaikki asianne, antanut kirjeenne, ollut hyvien tuttavainne luona, sitten … sitten menin kotiin ja laskeusin nukkumaan."
"Eikö enempää?" keskeytti hän minua nauraen.
"Melkein ei sen enempää", vastasin minä väkivaltaisella mielen maltilla, sillä minä tunsin kuinka silmäni täyttyivät tyhmillä kyyneleillä. — "Minä heräsin jälleen näkemisemme hetkeksi, niinkuin en olisi nukkunut. Minä en tiedä kuinka oli laitani. Minä läksin kertoakseni teille kaikki, ikäänkuin aika seisoisi hiljaa minua varten, ikäänkuin tunnelma, tunne pysyisi ikuisesti minussa elävänä, ikäänkuin minuutti kestäisi ijankaikkisesti ja pysyisi koko elämän ajan yhdessä kohdin minua varten… Herättyäni tuntui minusta, että kauvan tunnettu, aikaisemmin jossakin kuultu, unhoitettu, suloinen, soitannollinen aihe nyt taasen sukelsihe muistossani esihin ja nyt…"
"Voi, Jumalani", keskeytti Nastjenka, — "kuinka oli siinä kaikki? Minä en ymmärrä sanaakaan siitä."
"Voi, Nastjenka, minä tahtoisin jollakin tavalla kuvailla tätä omituista vaikutusta", aloitin minä valittavalla äänellä, missä vielä kätkeytyi toivo, vaikka kaukainenkin.
"Kyllin, lakatkaa jo!" sanoi hän ja kaikki ilmasi yhdessä silmänräpäyksessä veitikkaa!