Yht'äkkiä tuli hän tavattoman puheliaaksi ja iloiseksi. Hän otti käsivarteni, nauroi ja tahtoi minuakin nauramaan, ja jokainen kolkompi sana minulta herätti hänessä sydämellisen ja pitkän naurun… Minä rupesin suuttumaan, — hän lakkasi äkkiä veikistelemästä.
"Kuulkaas", alkoi hän, — "minun pitäisi olla kiitollinen siitä, ettette ole rakastuneet minuun. Sen mukaan on ihminen käytettävä! Mutta kuitenkin, taipumaton herrani, tulisi teidänkin kiittää minua siitä, että minä olen niin yksinkertainen. Minä puhun teille kaikkia, kaikki hulluudetkin, mitkä päähäni pälkähtävät."
"Kuulkaas! Kello on yksitoista", sanoin minä, — kun määrätty kellonlyönti kaikui kaukaisesta raatihuoneen tornista. Hän kävi äkkiä hiljaiseksi ja lakkasi nauramasta ja luki lyönnit.
"Niin, yksitoista", sanoi hän vihdoin aralla, epävakavalla äänellä.
Oitis kaduin, että peljästytin häntä ja sain hänet lukemaan kellon lyönnit ja kirosin itseäni tästä ilkeyden kohtauksesta. Minä tulin murheelliseksi hänen tähtensä, enkä tietänyt kuinka minun piti korjata tuota erehdystäni. Minä rupesin lohduttamaan häntä, hakemaan syitä hänen poissa-oloonsa ja luettelemaan monenlaisia arveluita. Ei ketään ollut helpompi pettää kuin häntä tässä silmänräpäyksessä ja jokainen kuulee ilolla sellaisina hetkinä vähintäkin lohdutusta ja on tyytyväinen, että edes jonkinmoista puolustusta löytyy.
"Niinpä, se on naurettava asia", aloin minä innokkaana ja ylpeänä todistuksieni tavattomasta selvyydestä. "Ei hän voinut tulla, te ja minä petyimme, Nastjenka, niin että kadotin ajanlaskunkin… Ajatelkaas vain… Ehkä on hän saanut jonkun kirjeen. Otaksuttuna ettei hän voinut tulla, on hän kirjeellisesti antava tiedon siitä, eikä taas kirje voi varhemmin saapua kuin huomenna. Minä menen huomenna sitä hakemaan ja annan teille oitis tiedon. Vielä löytyy tuhansia mahdollisuuksia jälellä. Kenties ei hän ollut kotona kun kirje saapui ja ehk'ei hän vielä ole sitä lukenutkaan! Kaikki on mahdollista!"
"Niin, niin!" sanoi Nastjenka, — "sitä en ajatellut. Luonnollisesti, kaikki on mahdollista", pitkitti hän puheliaasti. Mutta hänen äänessään oli surullinen epäsointu, toinen takana piileksivä ajatus.
"Kuulkaas nyt, mitä teidän on tehtävä", pitkitti hän. "Menkää huomenna niin varhain kuin mahdollista ja jos jotakin saatte, niin antakaa minulle siitä oitis tieto. Tiedättehän jo, missä minä asun." Ja hän ilmoitti minulle osoitteensa.
Sitten tuli hän äkkiä niin lempeäksi ja kainoksi minua kohtaan. Hän näytti tarkkaavaisesti kuuntelevan sanojani. Mutta tehtyäni hänelle muutamia kysymyksiä, vaikeni hän, joutui hämille ja käänsi kasvonsa pois. Minä katselin hänen silmiinsä — todellakin, hän itki.
"Kuinka? Onko se mahdollista? Voi! Mikä lapsi te olettekaan! Lakatkaa toki!"