Hän yritti nauramaan, tyynnyttääkseen itseään, mutta hänen vartalonsa vavahteli ja rintansa kohosi.
"Ajattelin teitä", huomautti hän pitemmän vaikenemisen jälkeen. — "Te olette niin hyvä, että minun täytyisi olla kivestä, ellen sitä huomaisi. Tietäkääs, mitä mieleeni juuri nyt tuli? Minä vertailin teitä molempia. Miksi on hän — ettekä te? Miksi ei hän ole niinkuin te! Hän on teitä huonompi, vaikka minä rakastan enemmän häntä kuin teitä."
Minulla ei ollut mitään vastattavaa. Hän näkyi odottavan vastausta.
"Luultavasti en ole vielä häntä oikein käsittänyt taikka en tunne vielä häntä täydellisesti. Tietäkääs, minä pelkäsin häntä oikein. Hän oli aina niin totinen, oikeastaan ylpeä. Luonnollisesti tiedän, että hän vain sellaiseksi näyttäytyy, että hänen sydämessään on enemmän hellyyttä kuin minun. Minä muistan kuinka hän minua silloin katseli kun minä kimppuineni tulin hänen luoksensa. Mutta aina minä kunnioitan häntä ja tuntuu ikäänkuin emme seisoisi samalla asteella."
"Ei, Nastjenka", vastasin minä, — "se merkitsee, että te rakastatte häntä enemmän kuin kaikkia maailmassa ja paljon enemmän kuin itseänne."
Hän vaikeni ja puristi voimallisesti käsivarttani. Minä en voinut mitään puhua liikutuksesta. Niin kului muutama aika.
"Hän ei tosiaankaan tule tänään!" sanoi hän vihdoin. "On jo liian myöhäistä."
"Huomenna hän tulee", vastasin minä jotenkin luottavaisesti.
"Niin", sanoi hän taaskin iloisemmasti. "Nyt huomaan itsekin, että hän vasta huomenna tulee. Siis, näkemään asti! Huomiseen! Jos sataa, niin en tule ehkä tulemaan. Mutta ylihuomenna tulen joka tapauksessa, tulkoon sitten mitä tahansa. Tulkaa joka tapauksessa tänne, minä tahdon nähdä teidät."
Ja sitten, kun jättelimme hyvästi, antoi hän kätensä minulle ja sanoi, katsoen kirkkaasti minuun: