"Nyt olemme ainiaaksi yhdistetyt. Eikö niin?"
"Oi, Nastjenka, Nastjenka! Jospa te tietäisitte, kuinka yksinäiseksi minä tunnen itseni!"
Kun kello löi yhdeksän, en voinut enään huoneessa istua, pukeuduin ja menin, huolimatta pahasta ilmasta, ulos. Minä olin siellä ja istuin penkillämme. Minä menin hänen kadullensa, häpesin ja käännyin ympäri katsomatta hänen ikkunaansa. Murheissani ja surussani tulin minä kotiin. Mikä raskas aika! Jos olisi kaunis ilma ollut, niin olisin koko yön kävellyt.
Mutta huomenna siis!
Ei ollut kirjettä tänäänkään. Niinhän täytyi ollakin. He ovat jo yhdessä.
NELJÄS YÖ.
Hyvä Jumala, kuinka kaikki päättyi!
Minä tulin kello yhdeksän. Hän oli jo siellä. Minä huomasin hänen jo kaukaa. Hän seisoi, niinkuin silloin, ensi kohtauksessamme, rannalla, kyynärpäät nojautuneina käsipuihin, eikä kuullut, että minä häntä lähestyin.
"Nastjenka!" huusin minä hänelle, taistellen tuskalla liikutustani vastaan.
Hän kääntyi rivakkaasti puoleeni.