"Noh", sanoi hän, "nopeasti!"
Katselin häntä hämmästyneenä.
"Noh, missä on kirje? Toitteko te kirjeen?" — kertoi hän, pitäen kädellään kiinni käsipuusta.
"Ei, ei minulla ole kirjettä", sanoin vihdoin.
— "Eikö hän sitten vieläkään ole täällä?"
Hän kalpeni kauheasti ja katseli minua kauvan aikaa liikkumatoinna.
Minä olin hävittänyt hänen viimeisen toivonsa.
"No niin, Jumala olkoon hänen kanssansa", sanoi hän vihdoin sortuneella äänellä. — "Jumala hänen kanssansa, kun hän minut niin jättää".
Vielä muutaman silmänräpäyksen säilytti hän mielenmalttinsa, mutta äkkiä kääntyi hän poispäin, nojasi käsipuihin ja purskahti itkuun.
"Jo on kylläksi, jo on kylläksi!" varoitin minä. Mutta minulla ei ollut voimaa pitkittää ja mitä olisin minä sanonut?
"Älkää koettako lohduttaa minua," sanoi hän. "Älkää puhuko hänen puolestansa, älkää sanoko, että hän tulee, hän ei olisi niin julmasti, niin sydämettömästi jättänyt minut, niinkuin hän on tehnyt. Miksi? Miksi? Oliko ehkä jotakin kirjeessäni, tuossa onnettomassa kirjeessäni?"