Hänen äänensä tukehtui kyyneltulvaan.
"Oi kuinka sanomattomasti hirveätä tämä onkaan!" pitkitti hän. "Ei riviäkään! Jos hän edes olisi vastannut minulle, etten minä ole hänelle tarpeellinen, että hän hylkää minut. Mutta nyt, ei riviäkään kolmeen päivään! Kuinka helppoa on hänelle loukata kurjaa, turvatointa tyttöä, jonka rikos on siinä, että hän rakastaa häntä. Oi, mitä olenkaan kärsinyt näinä kolmena päivänä! Jumalani! Jumalani! Kun minä muistelen, että minä ensiksi tulin hänen luokseen, että minä alensin itseni hänen edessään, itkin! Ja sitten!… Kuulkaas", sanoi hän minuun kääntyneenä, samalla kuin hänen mustat silmänsä loistivat, — "ei voi se niin olla, se on luonnotonta! Te taikka minä olemme pettyneet. Ehk'ei hän ole vielä kirjettä saanut? Ehk'ei hän tähän silmänräpäykseen asti tiedä mitään, kuinka on mahdollista, sanokaas minulle Jumalan tähden, selittäkääs minulle … minä en voi käsittää niin raakaa kohtelua.
"Ei sanaakaan! Kurjimmallekin ihmiselle maailmassa osoitetaan toki sääliä! Ehkä on hän kuullut jotakin, ehkä on joku parjannut minua. Mikä on teidän ajatuksenne?"
"Kuulkaas minua, Nastjenka, huomenna menen minä, teidän nimessänne, hänen luokseen."
"Entä sitten?"
"Minä kysyn häneltä kaikkea, kerron hänelle kaikki."
"Entä sitten? Entä sitten?"
"Te kirjoitatte kirjeen hänelle. Älkää kieltäkö, Nastjenka. Minä vaadin häntä huolehtimaan teistä, hän on saapa tietää kaikki ja jos…"
"Ei, ystäväni, ei," keskeytti hän minua. — "Jo on kylliksi! Ei sanaakaan enään, ei ainoatakaan sanaa minulta eikä riviäkään. — Kyllin! Minä en tunne häntä enään, enkä rakasta häntä enään! Minä olen hänet unoh … tava!"
Hän ei puhunut loppuun.