"Rauhoittukaa, Nastjenka. Sijoittukaa tänne", sanoin minä, vieden hänet penkille.
"Minä olen levollinen. Kyllin! Se on ohitse! Ne on kyyneleitä, ne kuivuvat."
Sydämeni oli täysi. Minä koetin puhua, mutta turhaan.
"Kuulkaas minua", pitkitti hän, tarttuen käteeni, "sanokaas minulle, ettehän te olisi niin menetellyt? Ettehän olisi jättänyt sitä, joka itse tuli luoksenne, ettehän olisi viskanneet hänen kasvoihinsa häpeällistä pilkan naurua hänen heikon, tyhmän sydämensä vuoksi! Te olisitte säästänyt häntä. Te olisitte ajatellut että hän on yksin, ettei hän ymmärtänyt pitää huolta itsestänsä, ettei hän osannut varoa itseään rakkaudesta teihin, että hän on viaton … ettei hän ole tehnyt mitään. Oi, Jumalani, Jumalani!"
"Nastjenka!" huudahdin minä, voimatta liikutustani hillitä. —
"Nastjenka! Te kiusaatte minua! Te revitte sydämeni rikki; Nastjenka!
Minä en voi kauvemmin vaijeta! Minun täytyy vihdoin ilmaista, mitä
sydämessäni piilee."
Minä hyppäsin ylös. Hän tarttui käteeni ja katseli kummastuksella minua.
"Mikä on teillä?" kysyi hän vihdoin.
"Kuulkaas minua, Nastjenka", sanoin minä päättävästi. Mitä minä nyt tulen teille sanomaan on kaikki mieletöntä, kaikki tyhmää! Minä tiedän, ettei se koskaan tule tapahtumaan, mutta kuitenkaan en voi vaijeta. Edeltäpäin rukoilen teitä anteeksi antamaan minulle."
"Kuinka? Mikä on teidän?" kysyi hän, lakaten itkemästä ja katsellen läpitunkevasti minua samalla kuin omituinen uteliaisuus loisti hänen kummastelevissa silmissään.
"Se on mahdotointa. Mutta minä rakastan teitä, Nastjenka! Siinä se on. Nyt on kaikki sanottu. Nyt näette, jos te voitte niin puhua minun kanssani, kuin te ennen puhuitte, jos te vihdoin voitte kuulla, mitä minä tulen teille puhumaan…"