"Mitä? Mitä on siitä tuleva?" keskeytti Nastjenka minua. — "Minä tiesin hyvin, että te rakastatte minua, mutta minusta näytti, että te vain vähän rakastatte minua. Voi! Jumalani!"
"Alussa oli rakkauteni vähäinen, Nastjenka, mutta nyt on se yhtä vahva kuin teilläkin, silloinkuin te kimppuinenne tulitte hänen luoksensa. Ja vieläpä enemmänkin, koska hän ei silloin rakastanut ketään, vaikka te rakastitte."
"Mitä sanotte minulle? Minä en ymmärrä laisinkaan. Mutta sanokaas minulle, miksi se — se on ei miksi, vaan mistä syystä te niin ja niin kerran… Jumalani! Minä puhun tyhmästi! Mutta te…"
Ja Nastjenka joutui täydellisesti hämille. Hän löi silmänsä alas.
"Mitä tulee minun tehdä, Nastjenka? Minä olen syyllinen, minä olen väärin menetellyt… Mutta ei, ei, minä en ole syyllinen, sen tunnen minä, koska sydämeni sanoo, että minulla on oikein, koska minä en mitenkään voi teitä loukata. Minä olin ystävänne, mutta minä en ole itseäni muuttanut, minä olen vieläkin ystävänne. Katsokaas, Nastjenka, kyyneleeni valuvat. Valukoot, ne eivät ketään vahingoita. Ne kuivuvat jälleen…"
"Mutta istahtakaa," sanoi hän.
"Ei, Nastjenka, minä en tule istumaan. Minä en voi kauvemmin olla täällä, te ette saa minua enään nähdä. Minä sanon teille kaikki ja sitten menen. Minä tahdon vain sanoa ettette koskaan olisi saanut tietää, että minä teitä rakastan. Minä olisin salaisuuteni kätkenyt. En tahtoisi nytkään tässä silmänräpäyksessä vaivata teitä itsekkäisyydelläni. En! Mutta minä en voinut kauvemmin kestää. Te puhutte itse siitä, te olette syyllinen, te olette kaikkeen syyllinen, vaan minä en ole syyllinen. Te ette voi karkoittaa minua luotanne pois."
"En, en! Minä en karkoita teitä," sanoi Nastjenka, salaten suruaan niin paljon kuin mahdollista.
"Te ette karkoita minua pois. Ei! Mutta minun täytyy itse paeta. Minä tulen menemäänkin, mutta sitä ennen täytyy minun sanoa kaikki, koska, tässä puhuessamme, en saattanut istua rauhallisesti, koska, teidän itkiessänne, tunsin sydämessäni olevan niin paljon rakkautta teihin, Nastjenka, niin paljon rakkautta. Ja katkera on tunne, etten minä tällä rakkaudellani voi teitä auttaa. Minä en voinut vaijeta, minun täytyi puhua, Nastjenka, minun täytyi puhua!"
"Niin, niin! Puhukaatte, puhukaatte niin minun kanssani!" sanoi Nastjenka harvinaisella liikutuksella. "Teistä näyttää ehkä kummalliselta, että minä niin puhun teidän kanssanne, mutta … puhukaatte! Minä tulen vastaamaan teille, kertomaan teille kaikki."