"Te säälitte minua, Nastjenka, vain säälitte, ystäväni! Mitä on tapahtunut, on tapahtunut. Ja mitä on sanottu, ei voida kääntää eikä vääntää. Eikö niin? Nyt tiedätte kaikki. Nähkääs, se on ydinkohta! Hyvä, se on kaikki oivallista. Mutta kuulkaas nyt: kun te tuolla istuitte ja itkitte, ajattelin minä itsekseni — voi! sallikaa minun sanoa, mitä minä ajattelin, että — luonnollisesti, se ei voi niin olla, Nastjenka! — minä ajattelin, että te ette ehkä jostakin kaukaisesta syystä rakasta minua enään. Sitten ajattelin minä jo eilen ja toissapäivänä, Nastjenka — että minä saisin tuntea, että teidän ehdottomasti täytyy rakastaa minua. Olettehan itsekin sanonut, että te jo melkein rakastatte minua. Mitä enempää? Se onkin melkein kaikki, mitä minä tahdoin sanoa, vielä on sanottavana, mitenkä sitten olisi, jos te minua rakastaisitte — ei mitään enempää! Kuulkaas, ystäväni, olettehan toki aina ystäväni — minä olen luonnollisesti kurja, yksinkertainen, vähäpätöinen ihminen. Mutta siitä ei ole kysymystä — ja minä sanon sen vain murheella, Nastjenka, — mutta minä rakastaisin teitä niin, niin paljon, että sittenkin kuin te vielä rakastaisitte häntä, jota en minä tunne, te ette kuitenkaan tulisi huomaamaan, että minun rakkauteni missään suhteessa olisi teille vaivaksi. Te saisitte vain joka minuutti tuntea, että teidän vieressänne sykkii kiitollinen, niin kiitollinen, lämmin sydän, joka teille… Oi, Nastjenka, Nastjenka! Mitä olettekaan te tehnyt minusta!"

"Älkää itkekö, minä en tahdo, että te itkisitte," sanoi Nastjenka, rivakkaasti nousten. — "Tulkaa, nouskaa ylös, tulkaa minun kanssani, älkää itkekö," sanoi hän pyyhkiessään kyyneleitäni taskuliinallaan. — "Tulkaa nyt, ehkä sanon minä teille jotakin… Niin, nyt on hän jättänyt minut, nyt on hän unohtanut minut, vaikka minä häntä vielä rakastan — minä en tahdo teitä pettää — mutta kuulkaas, vastatkaa minulle. Jos minä esimerkiksi … tulisin rakastamaan teitä, se on … jos minä vain… Voi, ystäväni! Kuinka saatan sitä ajatella, että minä teitä loukkasin, kun minä nauroin teidän rakkaudellenne, kun kiitin teitä siitä, ettette olleet minuun rakastuneet! Oi, Jumalani! Kuinka on se mahdollista, etten minä edeltäpäin sitä huomannut, että minä olin niin tyhmä, mutta… Nyt olen päättänyt sanoa teille kaikki."

"Kuulkaas, Nastjenka, tiedättekö mitä? Minä menen pois luotanne. Todellakin tuotan minä teitte vain vaivaa. Nyt on teillä omantunnon nuhteita siitä, että te nauroitte. Minä en tahdo, en varmaankaan, että te paitsi murhettanne… Minä tietysti olen syyllinen, Nastjenka, mutta suokaa anteeksi minulle."

"Pysähtykää, kuulkaa minua loppuun, — voitteko te odottaa?"

"Mitä varten odottaa? Mitä?"

"Minä rakastan häntä. Mutta se on ohimenevää, sen täytyy mennä ohitse, muutoin ei ole se mahdollista. Se meneekin jo ohitse, minä huomaan sen. Kuka tietää, ehkä menee se jo tänään ohitse, koska minä häntä vihaan, koska hän minua pilkkasi, sill'aikaa kuin te tässä itkitte minun kanssani, koska te ette minua halveksi kuten hän, koska te rakastatte minua, eikä hän minua rakasta, ja vihdoin koska minä teitä rakastan — jopa todella, aivan niinkuin tekin rakastatte minua. Olenhan sen itse ennen teille sanonut, ja te olette sen itsekin kuullut. — Sentähden rakastan minä teitä, koska te olette häntä parempi, koska te olette häntä kunniallisempi, koska, koska hän…"

Hänen liikutuksensa oli niin vahva, ettei hän voinut puhua, hän pani päänsä minun olkapäälleni, sitten rinnalleni ja itki katkerasti. Minä lohdutin häntä, puhuin hänelle mutta hän ei voinut kuulla, puristi aina kättäni ja sanoi kyynelten valuessa:

"Odottakaa, odottakaa, pian minä lakkaan. Minä tahdon teille sanoa… Älkää ajatelko, että nämä kyyneleet — se on vain heikkoutta, odottakaa kunnes se menee ohitse."

Vihdoin lakkasi hän, pyyhki kyyneleet pois ja me menimme eteenpäin. Minä tahdoin puhua, mutta hän pyysi aina minua odottamaan. Me mykistyimme. Vihdoin hän toipui ja rupesi puhumaan.

"Nyt viimeinkin", alkoi hän heikolla, vapisevalla äänellä. "Älkää ajatelko, että minä olen epävakainen ja huikenteleva, että minä niin helposti ja pian voin unohtaa. Minä rakastin häntä kokonaisen vuoden ja vannon Jumalan nimessä, etten koskaan, en koskaan ajatuksissani ollut uskoton hänelle. Hän pilkkasi minua, Jumala olkoon hänen kanssaan! Mutta hän haavoitti ja loukkasi sydäntäni. Minä en rakasta häntä enään, koska minä vain sitä voin rakastaa, joka on jalomielinen, joka minua ymmärtää, joka on rehellinen, koska itsekin olen sellainen eikä hän ole arvoiseni — niin, Jumala olkoon hänen kanssansa! Parempi on näin, kuin että minä myöhemmin olisin pettynyt toiveissani ja saanut kokea millainen hän on… Kuka tietää, hyvä ystäväni," pitkitti hän, puristaen kättäni, "kuka tietää, ehkä oli koko rakkauteni vain itsepetosta, mielikuvitusta, ehkä sai se alkunsa vähäpätöisyyksistä, siitä, että minä elin mummoni toimissa! Kenties täytyy minun erästä toista rakastaa, ei häntä, vaan erästä toista, joka sääli minua ja … ja … jättäkäämme hänet," keskeytti Nastjenka, nyyhkyen liikutuksessaan, "minä tahtoisin vain vielä teille sanoa, että jos te huolimatta siitä, että minä häntä rakastan — ei, rakastin — ja jos te huolimatta siitä … vielä sanotte … jos te tunnette, että rakkautenne on kyllin suuri karkoittamaan sydämestäni varhaisemman rakkauden. Jos tahdotte minua armahtaa, jos ette tahdo jättää minut yksin kohtaloni varaan, ilman lohdutusta, ilman toivoa, jos te tahdotte rakastaa minua aina, jos te minua nyt rakastatte, niin vannon minä teille että kiitollisuus … että rakkauteni tulee vihdoin olemaan teidän rakkautenne arvoinen… Tahdotteko nyt ottaa käteni vastaan?"