"Nastjenka," huusin minä nyyhkyen, "Nastjenka! Oi, Nastjenka!"
"Riittää jo!" sanoi hän, tuskin hilliten itseään, "nyt on jo kaikki sanottu, eikö niin? Niin — ja te olette onnellinen ja minä olen onnellinen, eikä enään sanaakaan siitä. Puhukaas jotakin muuta!"
"Niin, Nastjenka. Kyllin siitä, nyt olen minä onnellinen. Nyt,
Nastjenka, nyt puhukaamme jotakin muuta, oitis, minä olen valmis."
Ja me emme osanneet puhua mitään, me nauroimme, me itkimme, me puhuimme tuhannen sanaa ilman mieltä ja yhteyttä. Milloin kävimme käytävää pitkin, milloin käännyimme äkkiä ympäri ja menimme kadun poikki. Sitten taas pysähdyimme ja astuimme rannalle. Me olimme niinkuin lapset.
"Nyt elän minä yksinäni, Nastjenka," sanoin minä, "mutta huomenna — nyt olen minä, Nastjenka, tietysti köyhä, minulla on kaikkiaan tuhannen kaksisataa, mutta se ei tee mitään."
"Tietysti, ei. Ja mummolla on eläke, niin ettei hän meitä rasita.
Meidän täytyy kuitenkin ottaa mummo luoksemme."
"Luonnollisesti täytyy meidän ottaa mummo luoksemme… Mutta
Matrenakin…"
"Niin ja meillä on Theklakin!"
"Matrena on hyvin hyvä, vaan yksi vika on hänellä, ei ole hänellä mielikuvitusvoimaa. Mutta se ei ole vahingoksi."
"Se on yhdentekevä, he voivat molemmat olla yhdessä. Mutta huomenna tulette te luoksemme."