Kohdatessani pitkän jonon kuormavaunuja, mitkä kulkivat verkalleen, höllillä ohjaksilla, ja joissa oli kokonaisia vuoria huonekaluja, tuoleja, pöytiä, turkkilaisia ja ei turkkilaisia divaaneja ja kaikenlaatuista taloustavaraa, joiden päällä istui kukoistava keittäjätär varjellen haltijaväkensä omaisuutta niinkuin silmäterää — nähdessäni aluksia, jotka, kuormattuina kaikenmoisilla talontarpeilla, kulkivat Nevaa tai Fontankaa alaspäin saaria kohti, monistuivat kuormavaunut ja alukset kymmen- ja satakertaisiksi silmissäni. Minusta näytti ikäänkuin lähtisi kaikki liikkeelle vaeltaakseen suurissa matkueissa maahuviloihin, ikäänkuin koko Pietari muuttuisi erämaaksi. Vihdoin käsitti minut häpeän ja murheen tunto, sillä minulla ei ollut lainkaan paikkaa mihinkä minä maille menisin. Minä olin valmis matkustamaan jokaisessa kuormavaunussa ja jokaisen säädyllisen näköisen herran kanssa, joka oli ajopelit vuokrannut. Mutta ei kukaan, ei niin kukaan kutsunut minua. Minut unhotettiin kokonaan, minä olin tosiaankin vieras kaikille!
Minä kuljeksin paljon ja kauvaksi, niin että minä, tapani mukaan, olin jo kokonaan unohtanut missä minä olinkaan, kun minä äkkiä näin portinvartijan edessäni. Kohta tulin sydämessäni iloiseksi, minä menin portin läpitse, ketoja ja niittyjä pitkin, enkä välittänyt väsymyksestä, vaan tunsin koko olennossani, että kuorma kirposi sielustani. Kaikki ohikulkijat katselivat minuun niin iloisesti, että todella jouduin kiusaukseen tervehtiä heitä, kaikki näkyivät he olevan jostakin syystä iloiset, kaikki polttivat he sikaareja. Ja minä olin niin tyytyväinen niinkuin ei koskaan ennen. Minä tunsin itseni äkkiä siirretyksi Italiaan, — niin voimallisesti vaikutti luonto minuun, puolikuolleesen kaupunkilaiseen, joka olin melkein tukehtunut kivisten muurien väliin.
On jotakin sanomattomasti vaikuttavaa meidän Pietarilaisessa luonnossamme, kun se, kevään lähestyessä, äkkiä kehittää kaiken valtansa, kaikki taivaalta saamansa voimat, seppelöitsee ja kukilla koristaa itsensä. Ehdottomasti muistuttaa se minua jostakusta sairaanloisesta, nääntyneestä tytöstä, jota surkuttelulla, rakastavalla myötätuntoisuudella katsellaan, mutta joka äkkiä, yhdessä silmänräpäyksessä, kukoistaa ihmeteltävässä ihanuudessa, sill'aikaa kuin me hämmästyneinä, ihastuneina kysymme itseltämme, mikä voima sen vaikutti, että nuo surulliset, ajattelevaiset silmät leimahtivat sellaiseen tuleen, että nuo kalpeat, laihat posket täyttyivät verellä, että nuo hennot kasvojenpiirteet tulivat niin innostuneiksi, että tuo povi kohosi, että tuon tyttöparan kasvoja elähytti elämän voima ja kauneus sekä hurmaava hymyily?
Me katselemme ympärillemme ja etsimme jotakuta, joka voisi tätä ihmettä selittää… Mutta vain silmänräpäyksen, — ehkä jo huomenna tapaamme jälleen tuon hajamielisen silmäyksen, kuin ennen, samat kalpeat kasvot, saman epäröimisen liikkeissä ja kuolettavan tuskan jälkiäkin lyhyen kukoistusajan kuluttua…
Ja me surkuttelemme, että tuo katoova kauneus haihtui niin nopeasti ja takaisin palajamatta, että sen loisto oli niin petollinen.
Mutta kuitenkin oli yöni päivää parempi! Se oli tällainen:
Hyvin myöhään palasin minä kaupunkiin ja kello löi jo kymmenen kun minä lähestyin asuntoani. Tieni vei minut pitkin kanavaa, missä ei tähän aikaan tapaa yhtään ihmissielua. Minä asun nimittäin etäisessä kaupunginosassa.
Minä kuljin ja lauloin, sillä, kun minä olen onnellinen, laulan minä aina jotakin itsekseni, niinkuin jokainen onnellinen ihminen, jolla ei ole ystäviä, eikä hyviä tuttavia, joiden kanssa hän voisi iloansa jakaa. Äkkiä sattui minulle aivan odottamaton seikkailu.
Syrjässä, kanavan käsipuita vasten nojautuneena seisoi eräs naisellinen olento. Hänen kyynärpäänsä lepäsivät käsipuitten raudalla ja hän katseli hyvin tarkasti kanavan synkkään veteen. Hän kantoi viehättävää keltaista hattua ja somaa mustaa kauhtanaa.
"Se on neito ja kaikissa tapauksissa ruskosilmäinen", ajattelin minä. Ei hän näkynyt kuulevan askeleitani eikä liikahtanut astuessani pidätetyllä henkäyksellä ja kovasti tykyttävällä sydämellä hänen ohitsensa.