"Merkillistä!" ajattelin minä, "luultavasti on hän vaipunut ajatuksiinsa jostakin syystä", ja äkkiä jäin minä ikäänkuin kivettyneenä seisomaan. Kuulin tukahdutettua itkua. Niinpä! Se ei ollut erehdys. Neito itki ja nyyhkyi tuon tuostakin. Jumalani! Sydämeni lakkasi sykkimästä. Ja niin kovin ujo olen minä naisia kohtaan, … mutta se oli niin liikuttava hetki! Minä käännyin ympäri, astuin hänen luokseen ja olin juuri häntä puhuttelemaisillani: "Neitiseni!"; ellei olisi mieleeni johtunut, että tämä puhuttelemistapa jo tuhansia kertoja on esiintynyt suuren maailman romaaneissa.
Se vain pidätti minua. Mutta etsiessäni toisia sanoja, ojentihe neitonen, katseli ympärilleen, painoi silmänsä alas ja astui reippaasti ohitseni pitkin rantakatua. Minä seurasin häntä oitis perässä, mutta hän huomasi sen, jätti rannan, astui kadun poikki ja sitten eteenpäin käytävällä. En uskaltanut seurata häntä kadun poikki. Sydämeni sykki kiivaasti. Aavistamatta tuli sattumus avukseni.
Tuolla puolen käytävää, ei kaukana tuntemattomastani, ilmestyi äkkiä eräs hännystakkiin puettu vakavan ikäinen herrasmies, mutta ei voi sanoa, että hän oli yhtä vakava käytökseltään ja käynniltään. Hän astui horjuen, nojaten samassa varovasti muuria vasten. Neitonen riensi niinkuin nuoli, nopeasti ja ujosti kuten kaikkien tyttöjen on tapa, jotka eivät toivo, että kukaan seuraa yöllä heitä kotiin, Tietysti ei olisi tuo hoiperteleva herra häntä saavuttanutkaan, ellei kohtaloni olisi pakoittanut häntä käyttämään keinokkaita keinoja. Äkkiä, sanaakaan sanomatta, kiiruhtaa herra juoksujalassa tuntemattomani perässä. Neitonen riensi niinkuin myrsky, mutta tuo hoiperteleva herra saavutti hänet; neitonen huudahti — ja … minä siunaan kohtaloa mainiosta kepistäni, mikä tällä haavaa oli sattumalta oikiassa kädessäni. Silmänräpäyksessä olin minä kadun toisella puolen. Oitis käsitti kutsumaton seuralainen, mistä oli kysymys, tuli järkihinsä, vaikeni ja jäi jälkeenpäin. Vasta kun jo olimme melkoisen matkan päässä, teki hän vastalauseen oikein pontevin sanoin. Mutta hänen sanansa eivät saavuttaneet meitä enään.
"Antakaa minulle käsivartenne", sanoin minä tuntemattomalleni, "sitten ei hän enään rohkene teitä ahdistaa."
Vaijeten ojensi hän käsivartensa minulle, vapisten vielä liikutuksesta ja peljästyksestä. Oi, kuinka minä tässä silmänräpäyksessä siunasin kutsumatonta herraa. Silmäilin neitoa sivultapäin, — hän oli viehättävä ruskosilmä, — olin oikein arvannut. Hänen mustissa silmäripseissään kiilsi vielä kyyneleet päästystä peljästyksestä tai aikaisemmasta murheesta. Mutta hänen huulillaan oli jo hymyily. Hän katsahti salaa minuun, punastui hieman ja löi silmänsä alas.
"Kuulkaas, miksi pakenitte minua? Jos minä olisin ollut läsnä, niin ei olisi teille mitään tapahtunut."
"Mutta enhän minä teitä edes tuntenut. Luulin että tekin…"
"Tunnetteko sitten nyt minua?"
"Vähän … esimerkiksi … miksi vapisitte te?"
"Oi, te olette oitis huomanneet!" vastasin minä, ihastuneena, että tuntemattomani oli niin älykäs. Se ei koskaan ole kaunottarelle vahingoksi. "Niin te olette oitis huomanneet kenenkä kanssa teillä on tekemistä. Minä olen arka naisien parissa, enkä väitä, etten ollut vähemmin, kuin tekään, hämmästynyt silloin kuin tuo herra teitä peljästytti… Nyt pelkään vain yhtä. Se on minusta kuin unta. Unissakaan en olisi ajatellut, että kerrankaan saisin puhua naisellisen olennon kanssa."