"Kuinka? Tosiaankin?"
"Ja kun käsivarteni vapisee, niin on se siitä, etten vielä koskaan ole käsitellyt niin somaa, pientä käsivartta kuin teidän. Olen kokonaan vieraantunut seurustelusta naisten kanssa, se on, minä en ole vielä koskaan siihen tottunut. Minä elän yksinäni… En tiedä lainkaan kuinka heidän kanssa puhutaan. Nähkääs, minä pelkään sanovani tyhmyyksiä. Sanokaas suoraan minulle, enkö minä ole vastenmielinen."
"Ei, ei lainkaan, päinvastoin. Ja jos te vaaditte, että puhun suoraan, niin saatan teille sanoa, että sellainen kainous miellyttää naisia. Jos tahdotte tietää vielä enemmän, niin tahdon teille uskoa, että te miellytätte minuakin — ja että minä kernaasti suostun seuraanne asunnolleni."
"Te saatte kai ujouteni oitis haihtumaan", vastasin minä ihastuneena, "ja sitten on keinoni lopussa."
"Keinotko? Mitkä keinot, mitä varten? Se on jo huonoa."
"Suokaa anteeksi, kieleni on liijan kerkiä. Mutta kuinka voitte vaatia, että sellaisena hetkenä ei toivoa…"
"Mieliksennekö? Eikö totta?"
"Niinpä niin! Olkaa, Jumalan nimessä, varovainen. Tuomitkaa kuka minä olen. Minä olen nyt kuudenkolmatta vuoden vanha, mutta en ole vielä koskaan seurustellut kenenkään kanssa. Kuinka voisin siis kauniisti ja viisaasti puhua? Teille on sopivampi kun kaikki on suoraan puhuttu. Minä en osaa vaijeta, kun sydän on täysi. Yhtäkaikki… Uskotteko minua? Ei ainoatakaan naista, ei koskaan, ei koskaan. Ei vähintäkään tuttavuutta. Minä uneksin ja toivon vain jokapäivä, että minä vihdoin kerrankin kohtaisin jonkun. Voi, jos te tietäisitte kuinka usein minä jo olen tällä tavalla ollut rakastunut!"
"Nytkö? Kuinka? Kehenkä?"
"Ei kehenkään, — ihannekuvaan, — tuohon, joka minulle unessa ilmestyy. Ajatuksissani elän minä läpi koko romaanin. Oi, te ette tunne minua! Se on totta, minä olen kohdannut kaksi, kolme naista. Mutta mitä naisia olivatkaan he. He olivat aina tuollaisia ravintolanaisia, että… Mutta te tulette nauramaan, kun minä kerron teille, että usein tuli mieleeni puhutella kadulla jotakuta ylhäissäätyistä naista, arvattavasti, kun hän olisi yksinään ja luonnollisesti kaino, kunnioitettava ja intohimoinen. Aikomukseni oli sanoa hänelle, että minä yksinäisyydessäni menen hukkaan, ettei hän karkoittaisi minua luotaan pois, minulla kun ei ole mahdollisuus oppia ketään naista tuntemaan. Minä tahdoin huomauttaa häntä siitä, että naisen velvollisuus on ei kieltää niin onnettoman ihmisen kainoa rukousta kuin minun, että minä en pyydä enempää kuin sanomaan minulle kaksi myötätuntoista, ystävällistä sanaa, eikä ajamaan minua ensiaskeleella pois, uskomaan sanaani, kuulemaan mitä minulla olisi sanottavaa, nauramaan minulle, jos niin mieli tekisi, lohduttamaan minua, lahjoittamaan minulle pari sanaa, ainoastaan pari sanaa, sitten en tahtoisi puolestani enään koskaan kohdata häntä!… Mutta te nauratte!… Muutoin, puhunhan minä tätäkin tarkoitusta varten."