"Älkäät olko pahoillanne siitä. Minä nauran senvuoksi, että te itse olette oma vihollisenne, jos te yrittäisitte sitä, niin tulisi se teille ehkä onnistumaan vaikkapa kadullakin, — jota yksinkertaisemmin sitä parempi. Ei kukaan hyväsydäminen nainen, ellei hän vain ole tyhmä, tai sillä hetkellä vihainen jostakin, tulisi kieltämään teiltä noita muutamia sanoja, joita te niin kainosti rukoilette. Olenhan minäkin esimerkkinä siihen! Luonnollisesti tulisi hän pitämään teitä mielettömänä. Minä tuomitsen itseni mukaan. Minä tiedän hyvin kyllä, kuinka ihmiset maailmassa elävät."
"Oi, minä kiitän teitä!" huusin minä. "Te ette tiedä kuinka paljon hyvää te nyt juuri osoitatte minulle."
"Hyvä, hyvä! Mutta sanokaas minulle, kuinka tiesitte te, että minä olen sellainen nainen, jonka kanssa … tai jota te piditte huomaavaisuuden ja ystävyyden arvoisena … sanalla sanottuna, ei ravintolanaisena, niinkuin te sanoitte. Miksi päätitte kääntyä minun puoleeni?"
"Miksikö? Miksikö? Tehän olitte yksinänne, kun tuo herra tuli liijan rohkeaksi, on yö … myönnättehän itsekin, että se on velvollisuus…"
"Ei, ei, vielä varhemmin, tuolla kanavalla. Tahdoittehan jo silloin lähestyä minua."
"Tuollako? Minä en oikein tiedä, mitä minä vastaisin, minä pelkäsin… Tietäkääs, tänään olin minä onnellinen. Minä menin kävelylle ja lauloinkin. Olin kaupungin ulkopuolella. Ei ole minulla vielä koskaan ollut niin onnellisia hetkiä. Te … ehkä näytti se minusta sellaiselta. Suokaa nyt anteeksi, että minä muistutan siitä: minä luulin että te itkitte enkä minä voinut sitä kuulla … sydämeni oli ahdistettu… Oi, Jumalani! Eikö minun tullut huolehtia teistä? Oliko ehkä synti tuntea veljellistä surkuttelua teitä kohtaan? Suokaa anteeksi, minä sanoin surkuttelua … niinpä niin, sanalla sanottu, saatoinko teitä loukata, että ehdottomasti johtui mieleeni lähestyä lähemmäksi teitä?"
"Riittää jo, älkää puhuko enempää", sanoi neito, lyöden silmänsä alas ja puristaen käsivarttani. "Minä olen itse syyllinen, koska puhuin siitä, mutta minua ilahduttaa, etten minä teistä erehtynyt… Mutta nyt olen minä jo kotona, minun on mentävä tämän pereulokin [syrjäkatu] poikki … Tässä, kaksi askelta. Jääkäät hyvästi! Kiitän teitä…"
"Emmekö enään koskaan saa nähdä toinen toistamme? Pitääkö nyt tuttavuutemme tähän loppua?"
"Katsokaas", sanoi neito hymyillen, — "alussa tahdoitte vain pari sanaa vaihtaa ja nyt … nyt, mutta minä en tahdo kieltää, ehkä tulemme jälleen kohtaamaan toisemme."
"Minä tulen huomenna jälleen tänne", sanoin minä. "Oi, sallikaa minulle, minä pyydän jo…"