"Te olette kärsimätön, johan te teette vaatimuksen."
"Kuulkaapas minua", keskeytin minä häntä. "Antakaa minulle anteeksi, että minä taasen sanon teille jotakin sellaista… Mutta nähkääs, en voi minä muuta kuin tulla huomenna jälleen tänne. Minä olen uneksija. Minä saan elämän todellisuutta niin vähän osakseni; sellaiset silmänräpäykset niinkuin nytkin, ovat minulle niin harvinaiset, etten minä voi muuta kuin vielä kerran elää näitä minuutteja mielikumituksessani. Minä tulen uneksimaan teistä koko yön, koko viikon, jopa koko vuodenkin. Minä tulen kaikissa tapauksissa huomenna tänne, tähän paikkaan, tällä tunnilla ja minä olen onnellinen ajatellessani edellistä päivää. Tämä paikka on minulle jo kallis. Minulla on jo kaksi, kolme sellaista paikkaa Pietarissa. Minä olen kerran itkenyt muistoa, kuten tekin… Kuka tietää, ehkä itkitte tekin kymmenen minuuttia ennen muistellessanne jotakin… Mutta antakaa anteeksi, minä olen taaskin unohtanut itseni… Ehkä olitte tekin kerran tässä erittäin onnellinen."
"Hyvä", sanoi neitonen, "minä tulen huomenna tänne kymmenen tienoissa. Huomaan etten voi sitä teiltä kieltää… On nimittäin tarpeellista, että minä huomenna olen täällä. Älkää ajatelko, että minä tahtoisin kahdenkeskistä kohtausta teidän kanssanne, minä sanon suoraan teille, että minun täytyy erityisestä syystä olla täällä. Mutta, nähkääs, parempi on että sanon teille kohta: ei ole vahingoksi, jos tekin tulette. Sillä ensiksi saattaisi tapahtua sellaista häiriötä kuin äskettäinkin, mutta se on nyt sivuasia … sanalla sanottu, minä halajaisin kernaasti teitä nähdäkseni … sanoakseni teille muutaman sanan. Mutta ettekö nyt tule tuomitsemaan minua? Älkää luulko, että minä niin helposti myönnän jälleennäkemistä. Minä en tulisi sitä myöntämään, jos … mutta se on minun salaisuuteni! Mutta ennen täytyy meidän tehdä välipuhe."
"Välipuhe! Puhukaa! Sanokaa edeltäpäin minulle kaikki. Minä suostun, minä olen valmis kaikkiin", huusin ihastuksissani, "minä vakuutan olevani kuuliainen … tunnette minut."
"Juuri senvuoksi, että minä tunnen teidät kutsun minä teitä huomenna tulemaan", sanoi neito hymyillen. "Minä tunnen teidät tarkasti. Mutta huomatkaa se, että tulette ehdoilla. Ensiksi (mutta olkaa hyvä ja täyttäkää, mitä minä teiltä pyydän — nähkääs, minä puhun suoraan) älkää rakastuko minuun … se ei saa tapahtua, minä vakuutan teille. Ystävyyteen olen minä valmis, tässä on käteni. Mutta rakastua, se on mahdotointa, minä pyydän teitä."
"Minä vannon teille", huusin minä, tarttuen hänen käteensä…
"Kyllin, älkää vannoko, minä tiedän jo, te olette valmis räjähtämään niinkuin ruuti. Älkää käsittäkö minua väärin, kun minä niin puhun. Jos te tietäisitte… Ei ole minulla ketään, jonka kanssa minä voisin sanan vaihtaa, jonka luona voisin neuvon löytää, tietysti ei sovi kadulla hakea neuvonantajaa, mutta te olette poikkeus. Minä tunnen teidät tarkasti, niinkuin olisimme jo parikymmentä vuotta olleet tuttavat… Eikö totta, ettehän tule minua pettämään?"
"Nähkääs, minä en lainkaan tiedä kuinka minä viettäisin nämä neljäkolmatta tuntia."
"Nukkukaa makeasti, hyvää yötä ja muistakaa mitä minä jo olen teille uskonut. Mutta olettehan niin kauniisti sanonut: pitääkö jokaisesta tunteesta tehdä tiliä, veljellisestäkin myötätuntoisuudesta? Tietäkääs, se oli niin kauniisti sanottu, että samassa päätin uskoa itseni teille."
"Mutta mihinkä saakka? Kuinka pitkälle?"