Kauvan seisoin minä siinä ja katselin heidän jälkeensä… Vihdoin katosivat he silmistäni.
AAMU.
Minun yöni loppuivat aamulla. Päivä ei ollut kaunis. Sateli ja ikkunaruutujani tärisytti raskaat sadepisarat. Kamarissa oli hämärä ja ulkona surullista ja kolkkoa. Päätäni kivisteli ja kuume hiiviskeli jäsenissäni.
"Kirje, batjuschka (herra). Se tuli kaupungin postissa", sanoi Matrena.
"Kirjekkö? Keltä?" huusin minä, hypäten tuolilta ylös.
"En tiedä, batjuschka. Katsokaa, ehkä siinä on tieto, keltä se on."
Mursin sinetin. Se oli häneltä. Nastjenka kirjoitti:
"Oi, antakaa anteeksi, antakaa anteeksi! Polvillani rukoilen minä teitä anteeksi antamaan minulle. Minä olen pettänyt teidät ja itseni. Se oli uni, unikuva… Minä murehdin teistä tänään: antakaa anteeksi, antakaa anteeksi! Älkää syyttäkö minua, sillä en minä ole muuttanut mieltäni teistä. Minä sanoin, että tulen teitä rakastamaan ja nyt rakastankin minä teitä — enemmän kuin sitä. Oi, Jumala, jos minä voisin rakastaa teitä molempia yhdellä haavaa! Oi, jos te toki olisitte hänenä!"
"Oi, jos hän olisi te!" tuli mieleeni. "Minä muistan sanojasi,
Nastjenka!"
"Jumala tietää, mitä minä nyt tekisin puolestanne! Minä tiedän, että mielenne on raskas ja murheellinen. Minä olen teitä loukannut, mutta tiedättehän, että rakastaessa ei kauvan muisteta loukkausta. Ja rakastattehan te minua!"