"Kunniasanalla," vastasin minä nauraen.
"Tulkaa siis!"
"Menkäämme!"
"Katsokaas taivasta, Nastjenka! Huomenna tulee olemaan ihmeteltävä päivä! Mikä sininen taivas, mikä viehättävä kuuvalo! Nähkääs, tuo kellahtava pilvi nielee kuun. Katsokaas! Eipä, se pilkistääkin esiin. Näettekö?"
Mutta Nastjenka ei katsellut pilviä; hän seisoi vaijeten niinkuin kivettynyt. Silmänräpäyksen kuluttua rupesi hän vapisemaan ja hiipimään lähemmin minuun kiinni. Hänen kätensä vapisi käsivarrellani. Minä katselin häntä. Hän nojautui vielä lujemmin minuun.
Tässä silmänräpäyksessä meni eräs nuori mies ohitsemme. Hän pysähtyi äkkiä, katsahti läpitunkevasti meihin ja astui sitten muutamia askeleita. Sydämeni vapisi.
"Nastjenka," sanoin minä puoliääneen, "kuka se on, Nastjenka?"
"Se on hän!" vastasi hän kuiskuttaen, läheten yhä lähemmäksi minua.
Minä saatoin tuskin pysyä jaloillani.
"Nastjenka, Nastjenka! Sinähän se olet!" kuulin äänen takanani ja samassa silmänräpäyksessä astui tuo nuori mies muutaman askeleen meihin päin.
Mikä huudahdus! Kuinka hän säpsähtikään! Kuinka hän irroittikaan itsensä minusta ja syöksi häntä kohti! Minä seisoin ja silmäilin heidän jälkeensä niinkuin kivettynyt. Mutta tuskin oli hän antanut kätensä hänelle ja heittäytynyt hänen käsivarsiinsa, kun hän äkkiä jälleen kääntyi minun puoleeni, silmänräpäyksessä niinkuin myrsky, niinkuin salama, seisoi hän luonani ja ennenkuin ehdin malttaa mieleni, ympäröi hän molemmin käsivarsin kaulaani ja suuteli minua innokkaasti. Sitten, sanaakaan sanomatta, syöksähti hän jälleen hänen luoksensa, tarttui hänen käteensä ja veti hänet mukanaan pois.