"Mutta, tietäkääs, ehkä rupean minä antamaan tuntia. Minä opetan itseäni samalla kun opetan muita."
"Sepä mainiota! Ja minä saan lahjapalkan palveluksesta, Nastjenka."
"Siis huomenna tulette vuokraajakseni."
"Niin, ja me menemme oopperaan, koska nyt annetaan 'Sevillan parturia'."
Näin puhellessamme kuljimme molemmat niinkuin sumussa, ett'emme tietäneet mitä meissä tapahtui. Milloin pysähdyimme ja puhuimme kauvan aikaa samalla paikalla, milloin astuimme edes ja takaisin nauraen ja itkien. Nastjenka tahtoi äkkiä kotiin, enkä minä rohjennut pidättää häntä ja tahdoin saattaa häntä. Me läksimme tielle ja neljännestunnin kuluttua saavuimme äkkiä rannalle, jälleen penkillemme. Hän huokaili ja uudelleen täyttyivät hänen silmänsä kyyneleillä. Minä nolostuin… Mutta hän tarttui käteeni ja me astuimme, innokkaasti keskustellen, eteenpäin.
"On aika mennä kotiin, luulen minä; on jo kovin myöhä," sanoi Nastjenka vihdoin.
"Niinpä tosin, Nastjenka, mutta minä en saa nyt unta enkä mene kotiin."
"En minäkään luullakseni tule nukkumaan. Mutta seuraattehan minua?"
"Joka tapauksessa!"
"Mutta nyt menemme, kuin menemmekin kotiin!"