Jo eläessään Dostojevski saavutti suurta mainetta. Hänen vaikutuksensa ulottuu myös Länsi-Euroopan ja Amerikan kirjallisuuteen.
VIERAS ROUVA
— Ettekö tahtoisi olla niin hyvä, herraseni, saanko pyytää…
Kulkija säpsähti ja katsoi jokseenkin pelästyneenä supiturkkiseen herraan, joka oli niin muitta mutkitta puhutellut häntä keskellä katua kahdeksan aikaan illalla. Sehän on tietty: kun Pietarissa joku herra puhuttelee toista, hänelle aivan tuntematonta herraa yhtäkkiä kadulla, niin toinen herra pelästyy ehdottomasti.
Ja niin hän säpsähti ja pelästyi hieman.
— Suokaa anteeksi, että vaivaan teitä, sanoi supiturkkinen, — mutta minä… totisesti en tiedä… suotte kai anteeksi. Kuten näette olen hieman hämmentynyt…
Nyt vasta nuorempi nyörinuttuinen herra huomasi supiturkkisen tosiaankin näyttävän hämmentyneeltä. Hänen ryppyiset kasvonsa olivat jokseenkin kalpeat, hänen äänensä värisi, hänen ajatuksensa olivat ilmeisen sekavat, sanat tulivat vain vaivalloisesti hänen suustaan. Saattoi nähdä, mitä hirveitä ponnistuksia häneltä vaati kääntyminen pyyntöineen toisen puoleen, joka kenties säädyltään ja arvoltaan oli häntä alempi — kuinka vaikealta hänestä tuntui, että hänen täytyi kääntyä pyyntöineen jonkun puoleen. Lopuksi täytyi itse pyynnön olla jotakin sopimatonta, epämääräistä. Sen täytyi olla omituinen pyyntö miehelle, jolla oli niin muhkea turkki, niin arvokas, moitteeton tummanvihreä hännystakki ja sellaisia merkittäviä kunniamerkkejä kuin ne, jotka koristivat hänen hännystakkinsa rintaa. Nähtävästi tämä kaikki teki supiturkkisen herran niin levottomaksi, ettei hän, perin hämillään, voinut sitä lopulta enää sietää, vaan päätti hillitä kiihtymystään ja jollakin säädyllisellä tavalla hälventää kohtausta, jonka itse oli saanut aikaan.
— Suokaa anteeksi, olen hieman suunniltani, mutta ettehän tunne minua… Suokaa anteeksi, että olen häirinnyt teitä. Olen sitä harkinnut uudestaan.
Sitten hän kohotti kohteliaasti hattuaan ja juoksi edelleen.
— Mutta ei suinkaan, pyydän kohteliaimmin!